Lakeija näki, että asialla oli kiire. Kaikki palvelijansa pelkäsivät tuota käskevää katsetta ja lensivät sitä tottelemaan. Kumartaen kääntyi hän lähtemään ja kiirehti käskyä täyttämään, peläten tunnustaa, ettei hän ollut nähnyt vieraan lähtevän, hänen kun samalla olisi pitänyt tunnustaa olleensa huoleton toimessaan, niinkuin asianlaita oli.
Kreivitär tiesi lakeijan kohta palaavan. Hetken päästä hän tulikin hengästyneenä takaisin.
— Teidän armonne, sanoi hän, — juoksin kadun risteykseen saakka, mutta herra Oxonia ei näkynyt.
— Hölmö, sinä kai et kylliksi kiiruhtanut, sanoi hän vihaisesti. —
Odota, saat mennä viemään hänelle kirjettä. Asia on tähellinen.
Hän meni erään pöydän ääreen — se oli niin lähellä sohvaa, että jos hän olisi jalkaansa oikaissut, olisi se sattunut sohvan alla olevaan ruumiiseen — ja kirjoitti pikaisesti muutamia sanoja. Ne sisälsivät pyynnön sille, joka jäykkänä makasi siinä hänen lähellään, että hän tulisi takaisin niin pian kuin suinkin, koska hän oli unohtanut eräitä tärkeitä kysymyksiä.
— Vie tämä herra Oxonin asunnolle, sanoi hän. — Mutta varo viivyttelemästä. Anna se hänelle itselleen ja tuo heti hänen vastauksensa minulle.
Jäätyään yksin, alkoi hän astella edes takaisin, katse lattiaan luotuna.
— Se oli hyvin tehty, sanoi hän. — Kun hän palaa häntä tapaamatta, olen suuttuvinani ja lähetän hänet takaisin odottamaan.
Hän pysähtyi ja pyyhkäsi kädellä kasvojaan.
— Se on kuin painajainen, sanoi hän, — kuin unennäköä, kun on tukehtumaisillaan ja tahtoisi huutaa, vaan ei voi. Minä en voi! Minä en saa! Oi, jos voisin huutaa ja heittäytyä lattialle ja pieksää siihen päätäni, kunnes makaisin siinä — — kuin hän.