Voimakkaalla kädellään tarttui hän häntä olkapäähän ja työnsi hänet taaksepäin — hän oli jo kangistunut — tuntematta pelkoa tahi vastenmielisyyttä kun tunsi jänteiden herponeina väistävän hänen kättään, sillä hän oli mennyt sen rajan poikki, joka erottaa elämän julmasta helvetistä, eikä hänellä enää ollut inhimillisiä tunteitakaan. Hän oli kuin vainottu petoeläin, jota koirat, metsästäjät, säälimättömät aseet, jopa armahtamaton luontokin joka puolelta ahdistelee — läähättäen se verestäviä silmiään mulkoilee ja sen kynnet ovat julmasta kuolemantuskasta harallaan. Se on ainoastaan vainottu eläin, mutta se on yksin ja uhittelee siten kuoleman kauhua ja tuskaa.
Kun kankea ruumis vain hitaasti liikkui, pani hän toisenkin kätensä sen kylkeen ja työnsi sitä taaksepäin, kunnes se makasi leveän sohvan alla ja sen avoimet lasinkaltaiset silmät näyttivät tuijottavan tuon kummallisen vankilan matalaan kattoon. Yhä etemmä hän sitä työnsi ja järjesti sitten huolellisesti sohvavaatteen poimeet, ettei niiden alta mitään näkynyt.
— Yöhön saakka, sanoi hän, — makaat hyvin siellä. Ja sitten — — sitten — —
Hän otti hiuskiharan, joka käärmeen tavalla makasi hänen jaloissaan, heitti sen tuleen ja katseli miten se sähisten paloi.
Sitten seisoi hän painaen käsiään päätään ja silmiään vasten, ja ajatukset kiitivät hänen sielussaan. Vaikka häntä pyörrytti, niin aivot kumminkin työskentelivät selvästi ja nopeasti kuin ainakin, ne osottivat hänelle tärkeimmät tehtävät, näyttivät hänelle selvästi asemansa, huomauttivat häntä uhkaavista vaaroista ja miten hän niitä torjuisi. Se synnynnäinen tahdonvoima, jota ahkeralla harjoituksella oli kehitetty, oli kuin mahdottoman iso jättiläiskone, jonka vivun asettaminen inhimillisiin käsiin on luonnolle vastaista; mutta hänen kätensä oli nyt vivulla ja hän lupasi itselleen että hän hallitsisi sitä, koska hän ainoastaan sillä tavalla voi pelastua. Kuukausia kärsimänsä kidutus, taistelu pahan menneisyyden ja hyvän nykyisyyden välillä, hellän ja intohimoisesti rakastavan naisen ja pahan hengen välillä, oli hänen hermonsa jännittänyt siihen määrään, että kun tämä odottamaton, luonnoton isku häntä kohtasi, niin hän tuskin enää oli inhimillinen olento. Entisyyttään katsellessa näki hän itsensä syntymisestään saakka kirotuksi, ja sen tähden nousi hän hillittömään taisteluun kohtaloa vastaan, joka hänet oli perikatoon määrännyt.
— Oli jo edeltäpäin määrätty, että isku sattuisi näin, sanoi hän, — ja ne, jotka sen tekivät, nauravat — — nauravat minua.
Hetkessä muuttui hengityksensä tasaiseksi ja rauhalliseksi, kasvoihin tuli niiden entinen ilme ja hän soitti käskevän kiireesti.
Kun lakeija astui sisään, seisoi hän pitäen eräitä papereita kädessään, ikäänkuin olisi hän juuri etsinyt neuvoa niistä.
— Juokse herra John Oxonin jälkeen, käski hän.
— Sano hänelle, että unhotin tärkeän asian, ja pyydä häntä heti tulemaan takaisin. Tulee joutua. Hän meni juuri täältä, ja lienee tuskin vielä näkyvistäkään kadonnut.