Hän oli tukehtumaisillaan ja painoi niin kovasti käsiä rintaansa vasten lieventääkseen ankaraa hengitystä, että kynnet haavoittivat sitä puvun läpi. Hän näet jo tunsi houreessa puhuvansa, ja että hänen sielussaan raivosi myrsky, jonka aallot ijäksi päiviksi nielisivät hänen, ellei hän aikanaan voisi niitä asettaa.
— Ei, läähätti hän, — sitä minä en tee, sen vannon! On aina ollut olemassa Yksi, joka on vihannut minua — — ja kironnut ja vainonnut siitä hetkestä asti, jolloin vastasyntyneenä pienenä raukkana makasin äitini ruumiin alla. En tiedä kuka se on — — tahi miksi — — tahi miten — — mutta niin se vain on! Minut luotiin pahanilkiseksi ja heitettiin avutonna pahan kohtalon saaliiksi. Ja tehtyäni kaiken sen, joka jo ennen oli määrätty ja jota ei voinut kiertää, näytettiin minulle jaloa miehuullisuutta ja kunniaa ja minut opetettiin sitä jumaloimaan, niinkuin sitä nyt jumaloin. Enkeli voisi niin rakastaa ja sen voimasta parantua. Ja taivaan portilla irvistelee minulle perkele ja raastaa minut takaisin ja kiusaa ja herjaa minua, ja minä lankean — tähän!
Hän oikasi kätensä kuin uhitellen maata ja taivasta.
— Ei toivon kipinää — ei laupeutta — ei muuta kuin helvettiä ja kadotusta, huusi hän, — ellei se, jota kiusataan ja vainotaan ole väkevämpi — ja ellei kohtalo voimallaan minua säpäleiksi muserra, niin minä olen oleva sitä väkevämpi!
Hän katseli elotonta ruumista edessään. Miten ivalliset ja ylenkatseelliset sen kivettyneet kasvot olivat! Hän vaipui taas polvilleen sen ääreen, mutta veri virtasi nyt hänen näihin asti jääkylmissä jäsenissään. Hän puhui kuin tahtoisi hän väkisin tunkea sanat sen kaikille äänille suljettuihin korviin.
— Niin, ilku sinä vain! sanoi hän hammasta purren, — ja luule minut voittaneesi — mutta minä en ole voitettu! Se oli rehellinen isku, rajattomasti vainotun olennon kädestä! Niin, ilku — ja kumminkin, ellei yhtä miestä olisi, niin huutaisin kaikki tuolta kadulta tänne sisään ja sanoisin niille: Tuossa makaa roisto, jota hetkellisessä mielettömyydessäni löin — ja hän makaa kuolleena! En pyydä armoa vaan ainoastaan oikeutta!
Yhä lähemmä häntä hän ryömi, raskaasti hengittäen ja puhuen katkonaisesti. Tuntui kuin olisi hän puhunut elävälle olennolle, joka voi kuulla mitä hän sanoi — kuin vastaisi hän hänen kysymyksiinsä.
— Englannissa on miehiä, jotka antaisivat minulle oikeutta, kuiskasi hän kuin houreissa. — Vannon senlaisia löytyvän. Mutta löytyy myös pelkureita ja hölmöjä, jotka eivät antaisi. Hän — hän antaisi sitä minulle! Ilku vain miten paljon tahansa. Mutta hänen jalon rakkautensa ja minun välille ei kuollut ruumiisi saa tulla!
Kuollut oli kaatunut hänen ison leposohvansa viereen ja niin lähelle sitä, että sen riippuvat poimeet peittivät hänen toisen kätensä. Sen hän nyt huomasi, vaikkei hän tähän asti ollut nähnyt muuta kuin kuoleman hänen kasvoissaan. Päähänsä pisti ajatus, se leimahti sinne kuin tuli, ja samassa kun se syttyi, hulmusi se jo korkealle. Se oli niin outo ja uskalias ajatus, että se häntäkin pelotti ja hänestä tuntui kuin nousisivat hiuksensa pystyyn kauhistuksesta.
— Onko senlainen uskaliaisuus järjettömyyttä? mutisi hän käheästi ja peitti hetkeksi väristen silmänsä, mutta hän otti kätensä jälleen pois. — Ei, sillä tavalla kuin minä tahdon sen uskaltaa, sanoi hän, — sillä se on tekevä minut lujaksi kuin teräs. Kaaduit hyvin, sanoi hän elottomalle ruumiille. — Tuntuu kuin neuvoisi asemasi minulle vasten tahtoasi, mitä minun tulee tehdä. Jos olisit ollut tietoinen siitä, niin et olisi auttanut minua. Nyt saan taistella kohtaloa vastaan, vainottu vaimoraukka.