— Joku keino täytyy löytyä, oli hän sanonut, eikä hän kumminkaan suurimmassa epätoivossaankaan ollut tätä keinoa ajatellut. Mutta mielettömän raivon hetkellä, mielenkuohunsa sokaisemana oli lyijynuppuinen ratsuruoskansa keksinyt hänelle tämän keinon, joka pelasti hänet.
Mutta vaikka niinkin oli, ja hänen siinä seisoessaan tekoaan tuijottamassa — tuntui kuin olisi isku sattunut hänen omaan sydämeensä — kova, musertava isku, ja hän oli siitä tukehtumaisillaan.
— Mitä tämä on! vaikeroi hän. — Ei, ei, ei! ja silmänsä suurenivat kauhusta.
Hän vaipui polvilleen ja vapisi niin, että hampaat kalisivat. Hän ravisti häntä olkapäästä:
— Nouse ylös! Liiku, miksi makaat siinä niin rauhassa! Nouse ylös!
— Mutta hän ei liikkunut, makasi vain hervotonna ja elotonna. Suu oli kuin hymyssä, niin että valkoiset hampaat hiukan näkyivät — kuin olisi hän nauranut toisen kauheaa tuskaa. Väristen tuli hän lähemmä, silmissään kamalampi katse kuin kuolleella. Sormensa hiipivät vavisten hänen kalvoseensa ja puristivat sitä. Siellä ei liikkunut mitään — ei mitään. Hän paljasti rinnan ja painoi kättään lujasti siihen. Sydän oli yhtä liikkumaton kuin valtasuonikin, sillä henki oli poissa, eikä sata mädännystä tuottavaa vuottakaan voisi tehdä häntä enemmän kuolleeksi kuin hän nyt oli.
— Minä olen surmannut sinut, kuiskasi hän. — Minä olen surmannut sinut — vaikken sitä tarkoittanut — sen helvettikin tietää. Sinä olet kuollut mies — ja se on kaikista pahinta!
Kuolleen käsi putosi raskaasti hänen kädestään, mutta hän vain yhä makasi polvillaan tuijottaen häneen saniaisella katseella, jota ei ennen ollut hänen silmissään näkynyt — se oli kärsimisen äärimäiselle rajalle joutuneen olennon katse, kun se alkaa kohtaloa nauraa. — Minä olen hänet tappanut! sanoi hän matalalla, kammottavalla äänellä; — ja hän makaa täällä — — ja ihmiset astuvat tästä ohitse eivätkä mitään tiedä. Mutta hän tietää sen — — ja minä — — ja minusta hän näyttää tuossa maatessaan hymyilevän — — ajatellessaan mitä on tehnyt!
Hän kuuristui vielä lähemmä häntä paremmin nähdäkseen; liikkumattomissa kasvoissa näkyi todellakin ivan hymy, ikäänkuin uhitellen häntä, että koettaa nyt hänestä päästä. Näytti kuin makaisi hän siinä niin ivallisen tyytyväisenä ja sanoisi: — Nyt kun tässä makaan, niin sinä — — sinä saat pitää huolta muuttamisestani.
— Jos nyt taipuisin, puhkesi hän sanomaan, — ja tulisin mielettömäksi, niinkuin helposti voisin, sillä eihän muutoin voi käydäkkään — — niin tämä, joka on minä — — ja joka on elänyt vain pari köyhää vuosikymmentä — — ijäksi tyhjäksi raukeaisi. Minua pyörryttää. Minähän löin häntä — ja minä olen nainen — ja minä voisin kuumeen huumeessa ruveta puhumaan — — ja huutamaan niitä sisään ja osottaa häntä ja kertoa niille miten tämä kaikki tapahtui — kaikki — kaikki!