Kreivittären rintaa kohotti raskas, sähisevä henkäys.

— Ja kerran, läähätti hän, kerran — — rakastin sinua — — katala koira!

Voitonriemuinen vihansa ja intohimonsa teki hänet hurjaksi ja hän puhkesi nauruun.

— Rakastit minua! Sinä! Niinkuin rakastit minua — — ja niinkuin rakastat häntä — — niin rakastaa katulutkakin ensimäistä parempaa miestä — — muutamista hopearahoista.

Kreivittären ratsuruoska oli pöydällä, hän tarttui siihen ja letkautti sitä ilmassa. Kiehuva verensä sokaisi häntä, hän ei nähnyt miten hän ruoskaa piteli, eikä tiennyt mitä teki — — hän vain löi!

Ja lyijynuppuinen ruoskan siima sattui toisen otsakulmaan, sitä letkautti rautainen käsi ja kun siima suhahti voihkasi hän, nosti ylös kätensä ja kaatui pitkälleen kreivittären jalkoihin.

Mutta hän oli sielussaan raivoavan myrskyn vallassa kuin vihurin vietävä taittunut oksa. Hän tuskin huomasikaan Oxonin kaatuvan tahi jos huomasi, niin hän ei siitä sen enempää välittänyt, vain juoksi kuin mieletön edes takaisin huoneessa.

— Kurja roisto! huusi hän, — ja sinun tähtesi olen koko tulevaisuuteni turmellut! Niin katalalle eläimelle lahjoitin kaikki mitä keisarinna voi antaa — koko elämäni — koko rakkauteni — ijäksi. Ja hän tulee takaisin — tuo hävytön — hieromaan kauppaa kuin viekas kauppias, sentähden että raha-asiansa ovat rappiolla ja minä — minä voisin ne jälleen kohentaa. Hän meni raivostuneena Oxonin luo. — Etkö sinä roisto luule minun tietävän, että olet niin valmis itseäsi myömään, sentähden ettei yksikään nainen enää huoli moisesta hylystä, paitse se, jota uhkauksilla voit pakottaa. Nouse ylös, konna — nouse ylös — muutoin minä surmaan sinut!

Sokeassa raivossaan löi hän häntä vielä kasvoihin. Hän ei liikahtanut — tuo liikkumattomuus ja täydellinen antautumisensa sai hänet viimein malttamaan itsensä ja läähättäen tuijottamaan edessään makaavaan ruumiiseen. Se oli eloton, ja hänen siinä läähättäen tuijottaessaan huomasi hän sen elottomaksi. Eloton olento, joka makasi siinä hervotonna, vaaleat kiharat kiemurtelivat lattialla, ja silmät nurin kääntyneinä, niin ettei teriäkään paljon näkynyt ja oikeassa kulmassa punainen uurre, josta veri tiukkui.

* * * * *