Kreivitär tarttui taas kurkkuunsa, estääkseen voimattoman kauhistuksensa huutoon puhkeamasta.
— Mokoma inhottava konna — — eikä hän tiedä sitä olevansa! sai hän sanotuksi. — Mieletön, hurja ihminen, joka ei tiedä, että kaikki hänen ajatuksensa ovat helvetistä kotoisin.
Oli todella kummallista katsella häntä, kun hän seisoi siinä niin rohkeana ja häpeämättömänä, häikäilemättä kertoen senlaista, josta muut miehet olisivat raivostuneet, jos heitä senlaisesta olisi syytettykään.
— Kun sitten lähdin tieheni sen kanssa, jatkoi hän, — elelin hurjasti jonkun aikaa ja piilotin sen varmaan paikkaan. Kun taas toinnuin olin unohtanut piilopaikan. Eilen löysin sen sattumalta. Arveletteko, että niitä voisi jonkun toisen naisen hiuksiksi luulla?
Kreivitär kohotti torjuen kättään.
— Odottakaa, sanoi hän. — Te aiotte mennä Osmonden luo, aiotte kertoa hänelle tuon, aiotte — —
— Aion kertoa hänelle koko jutun ruusutarhasta, päiväkellosta ja nuoresta kaunottaresta, joka oli kyllin viisas muiden läsnäollessa ivaamaan erästä miestä, voidakseen salassa pitää lemmen kohtauksia hänen kanssaan. Hän oli viisas ja älykäs ollakseen vain kuudentoista vanha. Miehensä pitäköön silmänsä auki kun hän on kahdenkymmenen.
Oxonin olisi pitänyt nähdä varoittava salama kreivittären silmissä, sillä niiden liekehtivässä syvyydessä oli kyllin varoitusta.
— Tiedän mitä kaikkea voitte sanoa, sanoi hän — mitä kaikkea voitte sanoa! Ja minä rakastan häntä. Maailmassa ei ole toista miestä. Vaikka hän olisi kerjäläinen, niin kuljeksisin hänen kanssaan pitkin maanteitä ja näkisin nälkää hänen kanssaan. Hän on herrani ja minä olen hänen puolisonsa — hänen puolisonsa.
— Hänen puolisonsa te ette koskaan tule olemaan, vastasi Oxon vihastuneena hänen sanoistaan. — Hän on jalosukuinen ylimys, ei hän ota vaimokseen toisen miehen hylkäämää leikkikalua.