— Kuka meidät erotti? Minähän pidin lupaukseni, vaikkei minulla muita avuja ollutkaan. Kuka meidät erotti?
— Minä myönnän, sanoi Oxon kumartaen, — että se olin minä — — sillä kertaa. Minä olin nuori ja kenties huikentelevainenkin — —
— Ja te hylkäsitte minut, huusi kreivitär, — ja minä sain tietää, että te olitte tullut ainoastaan vedon takia — — ja kun käyttäydyin niin, että te ette voinut voitostanne kerskata, ja kun en ollut rikas nainen, jonka omaisuudesta olisitte hyötynyt, niin seurasitte toista ja hylkäsitte minut — minut!
— Aivan niinkuin hänen ylhäisyytensä Osmonden herttuakin tekee, kerrottuani hänelle tuon jutun. Ei hän kärsi, että hänen lastensa äidistä senlaista sanotaan.
Huuto oli päästä hänen huuliltaan, mutta hän puristi aikanaan kurkkua käsillään.
— Kertokaa se hänelle, kertokaa se hänelle, niin saatte nähdä jos hän teitä kuuntelee. Saadaanpa nähdä!
— Ettekö usko, että minä sen varsin hyvin tiedän, vastasi Oxon, ottaen esille pienen, silkkiin käärityn kääreen. — Minkätähden minä tähän asti olen vain uhannut? Jos menisin hänen luokseen ilman todistuksia, iskisi hän miekkansa minuun kuin hulluun koiraan. Mutta löytyneekö koko Englannissa toista naista, jonka päästä rakastajansa voisi näin pitkää, mustaa kiharaa varastaa?
Hän avasi kääreen ja laski irralleen sysimustan, silkkipehmosen hiuskiharan — se ulottui maahan asti vaikka hän piteli sitä korkealla ilmassa.
— Laupias Jumala! vaikeroi kreivitär ja peitti vavisten kasvonsa.
— Minä myönnän, että tein sen vedon takia, sanoi Oxon; — kuulin niin paljon puhuttavan rajusta kaunottaresta ja miten hän miehiä ylenkatsoi, että minussa syttyi halu osottaa sekä hänelle itselleen että muille, jotta hän kumminkin oli vain nainen, ja että häntä siis oli mahdollinen voittaa. Minä vannoin yhtenä päivänä palaavani tuoden mukanani voitonmerkin — ja minä leikkasin tämän tietämättänne.