— Sanokaa minulle nyt heti pahin sanottavanne, sanoi kreivitär.
— Siinä ei ole mitään pahaa, vastasi Oxon, — että vaatii omaisuuttaan takaisin ja vannoo ettei sitä kellekkään luovuta. Minä olen sen vannonut, ja minä aion valani pitää.
— Omaisuuttanne! Te uskallatte sitä omaisuudeksenne sanoa, roisto!
— Minun omaisuuteni siitä lähtien kun voin sen omakseni todistaa. Ennenkuin olitte lordi Dunstanwolden, olitte minun — omasta vapaasta tahdostanne.
— Ei, ei! huudahti kreivitär. — Oi Jumalani! Ainoastaan mielettömästä ylimielisyydestä, jonka kauhistavaa merkitystä minä en käsittänyt — — sillä minä olin niin nuori, enkä ollut koskaan nähnyt muuta kuin pahaa — — ja te olitte niin huono ja niin viekas.
— Oliko teidän armonne niin viaton? kysyi hän ivallisesti. —
Minusta se ei kumminkaan siltä näyttänyt.
— Tietämätön minä olin, tietämätön kaikesta hyvästä maan päällä — — kaikesta siitä, jota nyt tunnen, nähtyäni miehuullisuuden ja kunnian ruumiillistuneena.
— Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua ei tiedä mitään tästä asiasta, sanoi Oxon, — minun tulee selittää se hänelle.
— Mitä tahdotte, perkele? ohki hän. — Mitä tahdotte?
— Ettei teistä tule Osmonden herttuatarta, vastasi Oxon siirtyen lähemmä, — vaan herra John Oxonin vaimo, joksi kerran lyhyen ajan itseänne nimititte, vaikkei mikään pappi ollut rukouksiaan meille lörpötellyt — —