— Jotakin, jota sanotaan vain neljän seinän sisässä, jotta voisitte sen tarkoin kuulla, vastasi Oxon. — Tällä kertaa ne eivät ole tyhjiä uhkauksia. Minulla on jotakin näytettävää teille.
He ratsastivat pitkin katuja, ja hevosten kavioiden kalkattaessa kivitystä vasten, ohikulkijain uteliaasti tuijottaessa kauniisen ratsastajaan ja komeaan juoksijaan, antoi hän katseensa harhailla talojen, puotien ja ihmisten yli taivaalle. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuolemaan tuomittu ja vietäisiin mestauspaikalle. Sillä kuolemaanhan hän meni, — hän ei voinut sitä muuhun verrata — ja hän oli niin nuori ja voimakas, niin elonhaluinen ja sydämensä oli rakkautta täynnä, ja häntä olisi onni ja rauha odottanut, ellei olisi ollut tuota onnetonta erhetystä ensimäiseltä tietämättömältä nuoruutensa ajalta. Ja mies tuossa hänen vieressään — tuo vaaleakutrinen, ivallisine, kauniine silmineen, hän oli hänen teloittajansa, hän kantoi köyttä, joka hänen kaulaansa kohta kiinnitettäisiin.
Kun he ratsastivat sen kaupunginosan läpi, jossa ylhäinen maailma asui, tunsivat ohikulkijat heidät ja ihmettelivät että he molemmat olivat yhdessä.
— Mutta kenties hän, rakastunut kun on, on rukoillut anteeksi sopimattoman käytöksensä, sanoivat muutamat, — ja kreivitär on ehkä osottanut laupeutta hänelle, hän kun näihin aikoin on kaikille laupias.
Päästyään kreivittären asunnolle, laskeutui Oxon alas hevosen selästä yhtä aikaa kreivittären kanssa, osottaen ulkonaista kohteliaisuutta, mutta hän tiesi silmäinsä ilkkuvan häntä. Oxonin hevonen oli vaahdessa ja hän kääntyi muutamalle palvelijalle sanomaan:
— Vie kotiin hevonen. Se on liian hikinen paikoillaan seisomaan, enkä minä aivan pian täältä suoriudu lähtemään.
KUUDESTOISTA LUKU.
Mitä paneilisalongissa tapahtui.
Oxon seurasi kreivitärtä paneilisalonkiin, samaan huoneesen, johon hän oli Osmonden vienyt heidän onnensa päivänä, ja jossa hän iltapäivillä tapasi vieraitaan vastaanottaa. Aamupäivillä siellä ei käynyt kukaan muu paitsi hän itse ja joku vasituinen kutsuvieras. Hän ei olisi sitä huonetta valinnut tätä keskustelua varten, mutta kun Oxon sanoi: — On parasta, että rouva kreivitär vie minut johonkin, jossa meitä ei kukaan kuule, niin hän tiesi heidän siellä olevan parhaiten turvassa.
Kun ovi heidän jälkeensä suljettiin oli heitä kumma katsella — kreivittären kasvoissa taisteli raju uhkamielisyys epätoivon kanssa, ja Oxon hymyili ivallisesti. Tuon saman hymyn oli jokainen niistä naisista, jotka olivat häntä rakastaneet ja häneen uskoneet, nähnyt kun kaikki oli lopussa. Löytyi harvoja hänen vertaisiaan roistoja, sillä hänen roistomaisuutensa voima oli juuri siinä, ettei hän käsittänyt inhimillisen häpeän eikä kunnian merkitystä.