Kreivitär kääntyi taas katsomaan häntä. Päiväpaiste kimmelsi vaaleilla kiharoilla ja sinisilmissä, niinkuin hän oli nähnyt sen tekevän ennen aikaan, ja siitä kaikesta tuntui olevan niin kauan, vaikkei siitä ollut viittäkään vuotta kulunut.
— On kummallista, sanoi hän jonkinlaisella ihmettelyllä, — että voi elää ja olla senlainen roisto.
— Tyhjää puhetta vain, rouva kreivitär — eikä tyhjät puheet meidän välillämme mitään merkitse. Jättäkäämme ne. Minä tahdon seurata teitä kotia ja puhua kanssanne kahdenkesken.
Ivallinen äänensä raivostutti kreivitärtä ja pani veren tulikuumana hänen päähänsä kohoamaan. Rajaton vimma, joka lapsena ollessaan pelästytti kaikkia hänen ympärillään, elpyi hänessä taas, vaikka hän luuli sen ijäksi sammuneen. Hän tunsi sydämensä kolkuttavan, kuuman veren syöksyvän kasvoihinsa ja silmäinsä polttelevan. Jos Oxon olisi ollut toisenlainen kuin oli, olisivat hänen kasvonsa häntä varoittaneet. Mutta hän ei valtaansa hellittänyt. Niinkuin hän pieksetyn koiran tavalla olisi hiipinyt tiehensä, kreivittären voitolla ollessa, niin hän nyt tuntiessaan valtansa riemuitsi epätoivon raivosta hänen silmissään.
— Minä vain suoritan vanhaa laskua, sanoi hän. — Siitä on paljon maksamatta. Kun kruunasitte itseänne ruusuilla ja laskitte jalkanne kasvoilleni, niin te ette tätä ajatellut. Kun annoitte itsenne Dunstanwoldelle ja syljitte minua, ette uneksinut että voi tulla aika, jolloin minä kohtelisin teitä, niinkuin te minua.
Hän letkautti Pirua ruoskansa siimalla ja se lähti täyttä karkua kiidättämään; mutta John herra seurasi häntä kintereillä. Hänelläkin oli nopea hevonen, ja hän ajoi sitä vimmatusti, jotta näytti kuin olisivat nämä kaksi ratsastaneet kilpaa elämästä ja kuolemasta. Hevoset kiitivät eteenpäin ja kaviot repivät multaa ilmaan. Kreivittären kasvot olivat kuin kivettyneet, silmät säkenöivät ja hän hengitti lyhyeen ja läähättäen hampaittensa välistä. Oxonin vaaleaveriset kasvot olivat valkeina vihasta. Hänkin läähätti mutta ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen kreivittären rinnalla.
— Jätä minut, — minä neuvon sinulle sen! huusi hän melkein vaikeroiden.
— Sinutko jättäisin! toisti Oxon vihan vimmassa. — Minä seuraan sinua helvettiin saakka!
Näin he nelistivät valkoista tietä pitkin, kunnes pensasaidat loppuivat ja he taas joutuivat kaduille ja ihmiset kääntyivät heitä tuijottamaan. Silloin kreivitär pidätti hevostaan ja vavahtaen tuskasta hän tunsi ansaa ympärillään tiukoitettavan.
— Mitä haluatte sanoa minulle? kysyi hän hengästyneenä.