Veri virtaili hänen suonissaan, hän oli kuulevinaan miten se hänen korvissaan kohisi, ja sydän koputteli kylkiluita vasten kun hän ajatteli entisyyttä ja nykyisyyttä.
— Mitäpä muuta olisi voinut tapahtuakaan? vaikeroi hän. — Ei mitään muuta — ei mitään muuta. Se oli vain kohtalon kepponen, jotta se sitten sitä kovemmin voisi minua rangaista.
Ratsastamaan lähtiessään ei hänellä ollut vähintäkään toivoa, että hänen älykkäisyytensä keksisi mitään pelastuksen keinoa vainoojasta, sillä hän ei luulotellutkaan Oxonin sielussa löytyvän hitustakaan kunniantuntoa, joka pakottaisi häntä myönnytyksiin. Kun hän yöllä istui pimeän huoneensa lattialla kyyristyneenä väännellen käsiään ja rajujen ajatusten mylläköidessä oli hän tuijottanut kohtaloaan suoraan silmiin ja nähnyt miten kauhistava se oli. Hänen edessään oli jalon, suuren rakkauden onni, ja niin jalo ja onnellinen elämä, joka harvoin naisen osaksi tulee — tälle ainoalle miehelle tiesi hän voivansa lahjoittaa luontonsa kaikki runsaat aarteet, tiesi voivansa tehdä hänen elämänsä autuaallisen onnelliseksi, niinkuin hän itsekkin olisi oleva. Hänen takanaan olivat nuo rajut, vallattomat vuodet ja eräs synkkä muisto, joka tulevaisuuden turmeli. Se olisi pysynyt synkkänä muistona vain, sillä ei olisi ollut turmelevaa voimaa, ellei rakkauden taivas olisi hänelle avautunut ja ellei sen valo olisi saattanut kaiken muun varjoon.
— Ellei se olisi rakkautta, huudahti hän, — jos se vaan olisi kunnianhimoa, niin voisin viimeiseen asti pelkäämättä häntä uhitella. Mutta se on rakkautta — rakkautta, ja jos minun täytyy siitä luopua, niin se on kuolemani.
Samassa silmänräpäyksessä kuuli hän lähellään kavioiden kopinaa ja eräs ratsastaja kiidätti hänen luokseen. Hän puri hammasta, kääntyi ja katseensa kohtasivat John Oxon herran kasvoja.
— Luulitteko etten teitä seuraisi? kysyi hän.
— En.
— Olen näihin saakka etäältä seurannut teitä, mutta nyt aion rinnallanne ratsastaa.
Kreivitär ei vastannut, nelisti vain eteenpäin.
— Luuletteko voivanne minua jätättää? kysyi Oxon tuikeasti hevostaan kiirehtien. — Minä seuraan teidän armoanne kotiin asuntoonne. Häväistyksen pelosta ette tähän saakka ole minua julkisesti luotanne sysinyt; samasta syystä te kai ette nytkään käske palvelijoitanne sulkemaan ovia kun seurassanne astun niistä sisään.