Anne painautui häneen ja katseli häntä epäilyksen valtaamana.
— Mutta minä en tahdo helvettiin takaisin, jatkoi hän. — Ellen olisi taivasta nähnyt, niin kenties olisivat voineet minut sinne raastaa; mutta nyt minä en tahdo — minä en tahdo, sen minä vannon. Löytyy asioita, joita ei voi sietää. Ei yksikään nainen alistuisi siihen. Minäkään, joka en naiseksi syntynyt vaan pedoksi, minäkään en sitä voi. Se ei ollut minä, se oli kohtalo — — se iso ratas, johon olemme sidotut, ja joka pyörii ja pyörii musertaakseen meidät. Minä en itseäni siihen sitonut enkä minä tahdo sen alle musertua.
Tämän hän lausui rajulla tulisuudella hampaittensa välistä ja kun hän katsoi Anneen, tuntui siinä katseessa tuota entistä ylpeyttä, ikäänkuin halveksisi hän kaikkia itseään heikompia eikä jaksaisi kärsiä niitä.
— Joku keino täytyy löytyä, sanoi hän — joku keino täytyy löytyä. Minä en vasta mene tainnoksiin. Hän nousi seisoalleen, ja seisoi siinä Annen edessä suorana ja ylpeänä ja entinen väri poskillaan. Mutta se katse, jota Anne ihaili, ei tullut takaisin, vaikka tuntui siltä kuin olisi neiti Klorinda Wildairs uudesta syntynyt.
— Aamulla varhain menen ratsastamaan Pirulla, sanoi hän, — niin etten ole kotona, jos joku vieras sattuisi käymään.
Ei kukaan inhimillinen olento tiennyt mitä hänen huoneessaan sinä yönä tapahtui. Anne, joka hiipi makuuhuoneestaan sisaren makuuhuoneen viereiseen kammariin valvomaan, kuuli hänen astuvan edes takaisin mutta ei kuullut muuta ääntä eikä uskaltanut mennä häntä häiritsemään.
Kun hän aamulla tuli huoneestaan ulos, oli hänen kasvoissaan sama ylpeä ilme kuin muinaisina aikoina kun hän vallitsi isänsä talossa ja ratsasti metsästämään isänsä iloisten juomatoverien kanssa. Silmänsä loistivat ja poskensa punottivat. Pää oli ylpeästi taaksepäin heitettynä ja hänen äänessään oli väre, joka sai kammarineitsyet vapisemaan ja palvelijat kiireesti hänen käskyjään toimittamaan.
Pirukin tunsi sen siitä tavasta, jolla hän ohjaksiin puuttui ja näytti kysyvästi vilkuilevan häneen.
Hän ei ottanut lakeijaakaan mukaansa vaan ratsasti yksin kaupungin ulkopuolelle. Tultuaan maantielle antoi hän hevosen nelistää ilman mitään päämäärää. Hän ei tiennyt mihin ratsastaisi, mutta syyn miksi hän ratsasti tiesi hän vallan hyvin — kun raju, ankara liike oli sopusoinnussa hänen sielussaan vallitsevan myrskyn kanssa. Toinen toistaan katkerampana ja kiusallisempana kiitivät ajatukset hänen aivoissaan samoin kuin hän hevosensa selässä kiiti eteenpäin.
— Mitä minä teen? sanoi hän itsekseen. — Mitäpä voinen tehdä? Minut on hätyytetty ansaan kuin metsän otus, enkä tiedä keinoa miten siitä pääsisin.