Lopetettuaan rukouksensa nousi hän ylös polvistuneesta asemastaan ja istuutui muuatta hengellistä kirjaa lukemaan, josta hänen nöyrä, lapsellinen uskonsa aina etsi virkistystä. Äkkiä kuuli hän vaununrattaiden ratinaa ja nousi hämmästyneenä seisalleen, hän kun ei vielä odottanut Klorindaa kotia tulevaksi.
— Se on sisareni, sanoi hän tunteellisella hymyllä. — Kun Osmonde ei ole vierasten joukossa, niin häntä ei huvita olla siellä.
Hän meni alas siihen huoneesen, johon kreivitär tavallisesti meni juhlista tultuaan, sieltä hän löysikin hänet hervotonna sohvan nurkassa istumassa, kädet lepäsivät ristissä sylissään, pää riippui rinnoilla ja suuret silmät tuijottivat ilmaa.
— Klorinda! Klorinda! huusi Anne rientäen hänen luokseen ja polvistuen hänen eteensä. — Klorinda! Jumala armahtakoon! Mitä tämä on?
Klorindan kasvoissa ei ollut koskaan senlaista ilmettä ollut, — ne olivat värittömät, sisäänpainuneet ja riutuneet, näytti melkeen kuin olisi erinomainen kauneutensa kadonnut. Mutta Annea se enin pelästytti, että lempeys hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut ja entinen julma kovuus rajattoman epäilyksen kanssa oli sen sijaan tullut.
— Taannoin pyörryin, sanoi hän, — pyörryin. Sentähden olen tämän näköinen. Sekin vielä on sen merkkinä, että olen nainen — — nainen!
— Oletko sairas — — pyörryitkö? huudahti Anne. — Minä laitan lääkäriä hakemaan. Etkö itse ole jo käskenyt mennä häntä noutamaan? Miten levoton Osmonde olisikkaan, jos hän olisi täällä!
— Osmonde! sanoi kreivitär. — Gerald! Onko Geraldia olemassa, Anne?
— Sisko! huusi Anne säikähtyneenä sisaren oudosta katseesta, — — oi, sisko!
— Olen nähnyt taivaan, sanoi Klorinda, — olen seissyt sen kynnyksellä ja katsellut sisään puoliavoimesta ovesta — — — ja sitten on minut raastettu takaisin helvettiin.