— Ja minä olen seisonut ja katsellut miten te olette liidellyt näiden pienempien jumalattarien joukossa kuin kuu tähtien seassa, ja olen hymyillyt ajatellessani mitä nämä vähemmät jumalattaret sanoisivat, jos tietäisivät mitä minä tänä iltana povellani kannan.
Hän ei liikahtanutkaan, — — hän tunsi kuin muuttuisi hän seuraavat sanat kuullessaan kiveksi.
— Minä olen löytänyt sen, sanoi hän taas, — minulla on se täällä — se hävinnyt aarre — — se kuuden jalan pituinen, sysimusta hiuskihara. Löytyneekö koko Englannissa toista naista, joka voi rakastajalleen senlaista muistoa antaa?
Silloin hän tunsi kiveksi muuttuvansa. Sydän herkesi sykkimästä, ja silmät tuntuivat suurilta ja ontoilta ja tuijottavilta, kun hän ne käänsi Oxoniin.
— Minä en tiennyt, sanoi hän hitaasti ja läähättäen, sillä äkillinen mielenliikutus vaikutti hänessä ennen tuntematonta ruumiillista heikkoutta, — minä en tiennyt helvetin kaltaistanne olentoa synnyttävän.
Oxon liikahti äkkiä eteenpäin, ja seura heidän ympärillään aaltoili lähemmä ja hämmästyshuutoja kuului, sillä tuo outo heikkous sai hänet aivan valtoihinsa, ja kivettynyt ruumis oli liian raskas voimattomille jäsenille. Katsojat näkivät kummallisen näyn, — kreivitär Dunstanwolden huojuvan ja kaatuvan maahan kuin kuollut, hopeabrokadiin puettuna ja kimmeltävillä jalokivillä koristettuna makasi hän kankeana pelästyneiden katsojain jalkain juuressa.
* * * * *
Kun kreivitär tänä yönä ajoi kotiaan, niin hän ei enää näyttänyt loistavalta. Hän tahtoi ajaa kotiaan yksin ainoastaan lakeijainsa seuraamana, mutta joukko kavaljeereja saattoi häntä kumminkin vaunuille. John Oxon oli niiden joukossa ja hän tunkeutui viime hetkessä ulkonaisella kohteliaisuudella kuiskaamaan kreivittärelle jäähyväissanan.
— Ei se auta, rouva kreivitär, mutisi hän, kohteliaasti kumartaen, ja vaikka hän lausui sanat matatalla ja lempeällä äänellä, sattuivat ne kumminkin hänen korvaansa tarkoittamallaan tavalla. — Huomenna aamupäivällä saan kunnian käydä luonanne.
Anne valvoi sisartaan odottaen, toivoen vielä ennen nukkumistaan saavansa hänen kasvojaan nähdä; sillä tämä hellä olento, jolta kohtalo oli kieltänyt kaikki naisen ilot, otti niin osaa sisarensa voittoihin, että hän ikäänkuin etäältä oli niissä osallinen ja itse niiden kautta nautti iloa olla yliluonnollisesti kaunis ja yliluonnollisesti rakastettu nainen. Tänä iltana oli hän odottaessaan polvistunut nöyrällä hartaudella rukoilemaan. Joka päivä hän rukoili kauan ja hartaasti, hän kiitti taivasta vähimmästäkin jokapäiväisestä asiasta ja pyysi, että armollinen Jumala yhä eteenkin päin osottaisi hänelle, kelvottomalle, samaa laupeutta. Aamuin illoin jopa keskipäivälläkin rukoili hän sisarensa puolesta, ja tänä iltana oli hän itsensä unhottanut ja rukoillut vain Klorindan ja Osmonden herttuan puolesta, että heidän rakkautensa tulisi onnelliseksi, ettei mikään pilvi himmentäisi sitä eikä hellää ihastusta sisaren silmissä, joka tuntui hänestä niin ihmeelliseltä, että hän ajatteli sitä pyhällä kunnioituksella.