— Oletko kuullut, kysyi hän kiinnittäen kalvoseensa jalokivistä rannerengasta, — että John Oxonille olisi tarjottu paikka jossakin vieraassa hovissa ja että hän kohta lähtisi Englannista.
— Olen kuullut siitä puhuttavan, sanoi Anne, ja mielenliikutus sai hänet unohtamaan tavallisen arkuutensa tämän asian suhteen. — Suokoon Jumala, että se toteutuisi!
— Niin, sanoi Klorinda — suokoon Jumala, että hän olisi poissa!
Mutta hän ei ollut poissa, sillä kun Klorinda tänä iltana astui tanssisaliin, seisoi hän oven pielessä ikäänkuin odottaen häntä, ja hänen silmänsä kohtasivat Klorindan katseen niin voitonriemuisina, että hän tunsi kuin terävän veitsen sydäntään vihlaisevan, sillä hän tiesi tuon voitonriemun johtuvan siitä, että hän nyt oli löytänyt aseen häntä vastaan.
Aina kun heidän katseensa yhtyivät, oli hänen silmissään samaa voitonriemua, eikä hän näyttänyt voivan mihinkään katsoa, kohtaamatta niitä. Hän seurasi häntä huoneesta huoneesen ja asettui aina niin, että Klorinda katsettaan kohottaessa näki hänet. Ja kun Klorinda tanssi menuetin muutaman kuninkaallisen herttuan kanssa, seisoi hän häntä katsellen kasvoissa senlainen ilme, joka kaikkein silmät häneen kiinnitti.
— Näyttää kuin vihaisi hän häntä, sanoi muuan. — Hän on tullut mielettömäksi onnettomasta rakkaudesta.
Mutta hänen katseessaan ei ollut rakkautta, vaan halveksitun intohimon raivoa ja vihaa ja ivaa. Klorinda näki sen ja vyötti itsensä kaikilla sielunsa voimilla, sillä hän tiesi hänet vaarallisemmaksi ja rajummaksi kuin hevosensa Pirun. Siitä, että hän alussa vain etäältä katseli häntä kauniissa, ilkeissä silmissään salaista, voitonriemuista hehkua, arvasi hän hänen vihdoinkin löytäneen aseen, jota vastaan kaikki hänen uhkansa ei mitään auttaisi. Vaikka hän yksinäisyydessään oli kärsinyt ja väännellyt tuskissaan ja katkerassa häpeässä, niin hän ei tähän hetkeen saakka koskaan ollut osottanut pelkoa hänen läsnäollessaan. Hän tiesi voimansa suuremmaksi, mutta Oxonilla oli tunnottomuudessaan parhain ase, ja sen syvyyksiä ei Klorinda ollut koskaan mitannut.
Puolenyön aikana, kun hän juuri oli niiannut majesteetille, joka vetäytyi pois, tunsi hän Oxonin vihdoin lähestyvän ja seisovan hänen rinnallaan.
— Tänä iltana, sanoi hän matalalla äänellä, jonka tiesi niin hyvin Klorindan korvaan osuvan, — tänä iltanahan olette itse Juno jumalatar — todellinen taivaan kuningatar!
Hän ei saanut vastausta.