— Oi, sisko, sanoi hän, — sinä olet kuin henki toisesta maailmasta. Tuntuu kuin sinulla ei olisi mitään yhteyttä tämän maailman kanssa — ja niinkuin silmäsi katsoisivat taivasta ja Häntä, joka siellä hallitsee.
Klorindan silmät loistivat yhä kirkkaammin.
— Anne sisko, sanoi hän, — joskus itsekkin melkein luulen olevani henki, minä kun tunnen niin autuaallista onnea. Tuntuu kuin olisi Hän, johon sinä uskot, ja joka voi syntejä anteeksi antaa ja poispyyhkiä, antanut minulle anteeksi ja suonut minulle armon alkaa uutta elämää. Oi, minä tahdon elää paremmin. Tahdon koettaa elää niin enkelin tavalla kuin nainen vaan voi. En tahdo tehdä mitään pahaa, ainoastaan hyvää. Tahdon uskoa ja joka päivä polvillani rukoilla — — tahdon rukoilla, että voisin niin elää, jotta kallis puolisoni — Geraldini — voi minulle entisyyteni anteeksi antaa ja näkee minun ansaitsevan häntä. Me ihmiset olemme kummallisia olentoja, Anne, jatkoi hän väräjävällä hymyllä, — me uskomme sitten vasta, kun jotakin oikein hartaasti haluamme ja tunnemme, että meidän täytyy kuolla ellei sitä meille anneta. Silloin me polvistumme ja uskomme, sentähden että meillä täytyy olla joku, jolta apua kerjäämme.
— Mutta apua on sinulle annettu, sanoi Anne hellästi ja suuteli taas sisaren kättä, — ja minä rukoilen — minä rukoilen — — —
— Niin rukoile, Anne, rukoile sielusi syvyydestä, vastasi Klorinda, — minä tarvitsen rukouksiasi — ja sinä olet aina uskonut, ja niin harvoin pyytänyt mitä olet saanut.
— Sinut on annettu minulle, sanoi Anne. — Sinä olet antanut minulle kodin ja ystävällisyyttä, jommoista en koskaan ole rohjennut toivoakkaan. Minulle olet ollut kuin loistava tähti — minulla ei ole muuta ollutkaan, ja joka ilta minä polvillani kiitän taivasta siitä kirkkaudesta, jota tähteni on ylitseni luonut.
— Anne raukka! sanoi Klorinda sulkien hänet syliinsä ja suudellen häntä. — Rukoile tähtesi puolesta, sinä hyvä, hellä sisko, ettei sen valo sammuisi. Sitten painoi hän äkkiä käden sydämelleen. — Oi Anne, puhkesi hän sanomaan, ja äänessä oli tuskaa, — Anne, maan päällä omistan vain yhden ainoan — Gerald Mertounin, minä omistan hänet — hän on minun, eikä häntä minulta oteta, sillä hän on osa minusta ja minä olen osa hänestä!
— Ei häntä sinulta oteta — ei häntä sinulta oteta, virkkoi Anne.
— Häntä ei saa ottaa, se olisi julmaa.
Hän huokasi syvään ja näytti taas rauhalliselta.