— Niistähän, rakkaani, on kulunut pitkä aika, sanoi herttua syvällä äänellään, luullen hänen puhuvan rajusta nuoruutensa ajasta, — ja onnemme aika koittaa nyt.
— Niin, niin, huudahti hän painautuen lähemmä häntä, vaan kumminkin vavahtaen, — ne ovat kuluneita aikoja, — ja onnen — onnen ajat koittavat nyt!
VIIDESTOISTA LUKU.
John Oxon herra löytää kadonneen voitonmerkin.
Osmonden herttua palasi Ranskaan takaisin ja koko maailma tiesi, että kun hän sieltä palaisi, alkaisivat hänen ja kreivittären häiden valmistukset. Tiedettiin kreivittären jo neuvottelevan pitsitehtailijain, pellavakankaiden kauppiain ja kultaseppien kanssa. Silkkitavaroiden kauppiaat kävivät hänen kotonaan puotilaisiensa seuraamina, jotka kantoivat sinne silkki-brokaadi ja muita kalliita kangaspakkoja. Hänen vaununsa odottivat heidän puotiensa edustalla. Oltiin niin huvitetut tietämään mitä hän osti, että ylhäiset naiset tunkeutuivat yhtäaikaa hänen kanssaan tiskin eteen nähdäkseen mitä hän valitsi. Hänen omassa suuressa talossaan vallitsi iloista, hillittyä kiirettä. Kammarineitsyensä järjestelivät ihastuneina hänen komeita pukujaan; lakeijat oikaisivat itseään arvokkaan näköisinä, tietäen kohta joutuvansa herttuan palvelukseen, ja pieni, musta Nero tepasteli ylpeän näköisenä, turbanissaan komea sulka, eikä välittänyt tapella paassien kanssa, joilla oli hopeiset kaularenkaat, kun tiesi että omansa piakkoin olisi kullasta.
Hieno maailma sanoi kreivittären ohi ajaessa, että hänen kauneutensa oli kuin loistavan aamuauringon, ja ettei kukaan ollut häntä niin ihastuttavana nähnyt kuin hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.
— Vihdoinkin hän rakastaa, sanoi muuankin viisastelija. — Tuonlainen nainen on kuin pilventakainen aurinko, kunnes hän oppii rakastamaan.
— Ja nyt on aurinko päässyt pilvistä paistamaan, niin että se meitä sivumennessäänkin lämmittää, sanoi toinen. — Senlaiset silmät ja senlainen suu ja tuo hymy niissä! Onko kukaan senkaltaista ennen nähnyt? Ja kukapa olisi uskonut, kun hän tuli kaupunkiin lordi Dunstanwolden kanssa, että hänen kasvoissaan koskaan olisi senlaista ilmettä?
Puhuessa olikin todella hänen kasvoissaan ja äänessään jotakin, mikä suloudellaan saattoi Annen melkein itkemään. Tuntui kuin olisi ilon aalto hänestä pyyhkäissyt pois kaiken kovuuden ja ylpeyden. Silmäin katse, joka ennen näytti kaikkea ilkkuvan, ei enää ollut ivallinen, vaan näytti hymyilevän jotakin salaista, iloista ajatusta.
Eräänä iltana, kun hän oli lähtemässä hovitanssiaisiin ja oli puettuna valkoiseen silkkiin ja koristettu Dunstanwolden jalokivillä, joiden loisteen hänen silmänsä ja hymynsä voitti, oli hän niin loistava näky, että Anne, joka katseli kuin häntä puettiin, polvistui melkein jumaloiden hänen kättään suutelemaan.