— Rakastettuni, armas, kallis rakastettuni! puhkesi herttua sanomaan. — On viipynyt niin kauan — — olen elellyt kahleissa ja vankeudessa — — — on viipynyt niin kauan!
Niinkuin lordi Dunstanwoldekin oli hänen lempeyttään ihmetellyt, niin hänen suloinen herttaisuutensa herttuaakin hämmästytti, kun hän nyt oli saanut astua hänen sydämensä kynnyksen yli. Hän lahjoitti hellyyttään kuin keisarinna keisarillisia jalokiviä, tietäen varastonsa loppumattomaksi. Herttuasta oli kuin unelmaa, että hän koko rikkaassa kukoistuksessaan seisoi siinä hänen edessään, hänen rintaansa nojautuen, syleillen häntä ja pää taaksepäin heitettynä, jotta voivat toisiaan silmiin katsoa.
— Ensi hetkestä kun sinut näin, sanoi kreivitär, — tiesin minä, että sinä olit herrani — herrani! Ja sydäntäni vihloi ajatellessa, että tulit liian myöhään; sillä ellei sitä olisi tapahtunut että Dunstanwolde vei minut luoksesi, niin tiesin — vallan varmaan tiesin — — että sydämemme olisivat sykkineet toisiaan vasten ei niinkuin kaksi vaan niinkuin yksi sydän.
— Niinkuin ne nyt tekevät? kuiskasi hän.
— Niinkuin nyt — niinkuin nyt!
— Ja siitä hetkestä pitäen kun ruususi putosi jalkaini eteen ja minä otin sen käteeni, tiesin minä sen onneani kuvaavan, ja kun Dunstanwolden rinnalla edessäni seisoit ja katseemme yhtyivät, en voinut tajuta — en voinut uskoa, että olin sen kadottanut.
Ja hänen sylissään, siinä kukkain keskellä ja lämpösessä päiväpaisteessa muisteli hän entisiä aikoja, kun hän, vaarastaan tietoisena, pysyi loitolla eikä uskaltanut sukulaisen tuttavuudella hänen miehensä kodissa seurustella, kun oli liian tuskallista häntä usein nähdä. Hän kertoi niistäkin hetkistä, jolloin hän näki hänet, mutta hän ei tiennyt hänen läheisyydestään eikä aavistanut hänen karsimistaan, vaan ajoi hänen ohitseen vaunuissaan häntä näkemättä, tahi vain ystävällisesti hymyillen hänelle. Hän oli joskus yösydännäkin astellut hänen ikkunainsa alla, kun ei epätoivossaan voinut nukkua, ja palasi kotia rauhaa löytämättä. — Väliin, sanoi hän, — en uskaltanut katsettasikaan kohdata, peläten että silmäni salaisuuteni ilmoittaisivat; mutta nyt voin katsella sielusi syvyyteen saakka, sillä yö on kulunut — ja aamulla on ilo.
Puhuessaan oli hän kädellään hellästi ja hiljaa hyväillyt hänen kasvojaan ja tukkaansa, ikäänkuin olisi hän ollut lapsi, sillä hänen kasvoihinsa oli tullut se ilme, joka jokaisen todellisen naisen kasvoihin tulee sen miehen sylissä, jota hän rakastaa — ja se on samanlaisen luottavaisuuden, suloisen alttiiksiantavaisuuden ja nöyryyden ilme kuin lapsenkin kasvoissa, miten majesteetillinen ja upea hänen kauneutensa muutoin lieneekin.
Mutta kesken hyväilyjä vaipui hänen päänsä raskaasti herttuan rinnoille, johon hän kasvonsa kätki, mutta käsivarret pysyivät yhä hänen kaulassaan.
— Oi noita entisiä, onnettomia aikoja! huudahti hän — — noita entisiä onnettomia aikoja!