— Niin, niin, samalla tavalla kuin olette kaikki muutkin voittanut — kuin olette minut voittanut — jo ensi hetkestä. Mutta Jumala varjelkoon minua toistamiseen niin paljon kärsimästä.
— Teidän korkeutenne, sammalsi kreivitär, — tätä — tätä minä en toistamiseen tee!
— Suokaa rajuuteni anteeksi, sanoi herttua. — En aikonut tällä tavalla kosia. On tuskin soveliastakaan että se nyt näin kävi; mutta minä jouduin aivan haltioihini kuullessani huhun, kun tiesin ettei velvollisuuteni laskenut minua heti luoksenne — ja minä tunnen teidät niin hyvin, jotta tiedän, että jos kerran sydämenne oli pyytäjää kohtaan hellä, niin te ette hänen pyyntöään kieltäisi.
— Minä myönnyn — minä myönnyn.
— Minä jumaloin teitä. Ja heidän katseensa yhtyivät.
He ratsastivat vierekkäin ja katsojat kuiskailivat keskenään, sillä kreivittären hehkuvat ja herttuan onnesta loistavat kasvot ilmaisivat heille, että se kysymys nyt oli ratkaistu, jota heidän keskuudessaan niin usein oli pohdittu. He olivat liian korkealla tavallisista ihmisistä tunteakseen, että heidän teeskennellyllä välinpitämättömyydellä pitäisi koettaa tunteitaan salata. Kirkkaan päiväpaisteen tavoin, joka pilvienkin läpi tunkee ja on niitä voimakkaampi, niin heidänkin rakkautensa mursi turhanpäiväisten tapojen kahleet. He eivät tienneet, että ihmiset tuijottivat heihin ja kuiskailivat, ja jos olisivat sen tienneetkin, niin he eivät olisi siitä välittäneet.
— Katsokaa! sanoi kreivitär hevosensa kaulaa silitellen, — katsokaa, se tietää teidän tulleen eikä enää ole hillitön.
He ratsastivat yhdessä kotia, ja ratsastettuaan John Oxonin ohi viskautui tämä hevosensa selkään ja ratsasti tiehensä, huulet valkoisina vihasta ja silmissä raja katse.
— Anna minun saattaa sinua kotia, oli herttua sanonut, — että siellä saan eteesi polvistua ja sydäntäni purkaa, niinkuin unelmoissani haaveilin. Huomenna täytyy minun palata Ranskaan takaisin, kun toimeni siellä vielä on kesken. Riensin varkain luoksesi, ja minun täytyy palata niin kiireesti kuin tulinkin. Hän siis seurasi häntä kotia, ja kun he yhdessä astuivat isoon etehiseen, kumarsivat lakeijat kunnioittavasti lattiaan saakka, sillä he tiesivät vastaanottavansa tulevan herransa ja isäntänsä.
He menivät yhdessä hänen isoon, kauniiseen arkihuoneesensa, jota sanottiin paneilisalongiksi, sen seinillä riippui harvinaisia kuvatauluja, ikkunoista tulvaili lämmin, kesäinen päiväpaiste ja isoissa maljoissa lemusi kesän kukkasia. Ja kun palvelija kumartaen vetäytyi takaisin ja sulki oven heidän jälkeensä, kääntyivät he ja heittäytyivät toistensa syliin, ja heidän sydämensä sykki senlaisesta ilosta, jota eivät luulleet kenenkään kuolevaisen ennen tunteneen.