Siitä hetkestä saakka oli hänen voittonsa varma. Ottelu ratsastajan ja hevosen välillä ei enää ollut niin rajua, ja kun hevonen kerran alkoi oppia, niin se pakotettiin oppimaan hyvin. Sillä oli mainio ryhti, ja kun se vain kerran oppi tottelemaan, niin sen vertaista tuskin koko Englannissa löytyisi. Päivä päivältä se yhä paremmin oppi kreivittären kättä tottelemaan, kunnes se juoksi, nelisti ja hyppäsi kuin lentävä lintu. Niinkuin koko kaupunki oli kokoontunut näkemään hevosen vapaudestaan taistelevan, niin se nyt kokoontui katsomaan kuinka se masentajansa voittoa kaunistaisi. Hienot herrasmiehet ja naiset juttelivat teepöytiensä ääressä tästä huvittavasta tapahtumasta. Tunteelliset kaunottaret väittivät, etteivät he koskaan olisi voineet sillä tavalla hevosta kurittaa, ja että kreivittären kasvot sitä tehdessä varmaan olivat ruman tulipunaiset ja että hän kai oli näyttänyt oikein miesmäiseltä, mutta herrat vannoivat, ettei kreivitär koskaan ollut niin loistavan kaunis ja lumoava kuin juuri silloin.

Kreivittären ja hevosen viimeisen ottelun jälkeisenä päivänä, sen päivän, joka loppui niin voitollisesti että hän ratsasti sillä kotiaan kaupungin läpi, ettei se kertaakaan vimmapäisyyttään osottanut, se oli valkoisena vaahdosta ja siinä näkyi ruoskan naarmuja, mutta sen suurissa silmissä oli melkein inhimillistä ajatusta muistuttava katse — sen jälkeisenä päivänä tapahtui jotakin, josta pääkaupunki sai uutta puheenainetta.

Osmonden herttua oli ollut Ranskassa valtioasioissa, ja hänen poissa ollessaan oli kreivittären uusi hevonen saattanut unhotuksiin sen, mitä herttuasta ennen oli puhuttu. Huhu ei tiennyt hänen vielä Englantiin palaavan, ja henkilöt, joiden luultiin tarkoin tietävän asiat, sanoivat, että hänen lähettilästointaan vielä kestäisi vähintään neljätoista päivää. Mutta tänä aamuna, kun kreivitär ratsasti puiden alitse, pitäen Pirun ohjaksia lujalla ja tarkoin pitäen sitä silmällä, ja kun monet odottivat, että se taas rajuluontoisuuttaan osottaisi, näkyi eräs ratsastaja nopeasti lähestyvän. Ensimäinen, joka hänen näki, nosti kummastuneena lakkiaan, toinen kuiskasi sanasen toverilleen, jolloin molemmat kumarsivat, ja pitkin joutilaitten katsojain riviä paljastuivat päät, kaikki näyttivät odottamattaan keksineen jonkun ja John Oxon herra, jonka korvaan eräs nimi oli tunkenut, kääntyi ja näki Osmonden herttuan ratsastavan ohi. Päivä paistoi lämpimästi ja puisto kimalteli valoa ja vihannuutta. Klorinda tunsi kesäaamun hehkun koko olentonsa täyttävän. Hän tarkkasi hevosta, mutta se käyttäytyi hyvin ja hän tiesi että se nyt oli voitettu, ja että juuri se mies oli nähnyt hänen voittonsa, joka tiesi sen merkityksen heille molemmille. Tämän ajatuksen ja sen vaikuttaman ilon valtaamana ratsasti hän lehtokujasta parhaimmalla tuulella, kun hän takanaan kuuli hevosen kavioiden kopsetta ja katsahti ylös sen lähetessä. Lämmin puna nousi hänen kasvoihinsa, se levisi kaulalle ja hartioille ja tuntui polttelevan vaatteiden alla, sillä Osmonden herttua oli hänet saavuttanut ja ratsasti nyt paljastetuin päin hänen rinnallaan.

Mikä ilme hänen kasvoissaan, ja miten silmänsä paloivat kun niiden katse kääntyi häneen! Tuota katsetta kohdatessaan hän ei ensi hetkellä löytänyt sanoja ja herttua puhui syvän mielenliikutuksen valtaamana.

— Kreivitär Dunstanwolde, alkoi hän, mutta puhkesi sitten äkillisen intohimon valtaamana sanomaan: — Klorinda, rakastettuni! Tällä hetkellä hän ei enää voinut vaieta, ja sykkivällä sydämellä tajusi sen kreivitärkin, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Kasvonsa, jotka herttuan katse pani hehkumaan ja väräjämään, puhuivat ymmärrettävää kieltä.

— Ellen pelkäisi hevostanne ärsyttää, sanoi herttua, — puuttuisin ohjaksiin, jotta voisin kättänne puristaa. Sananlennättäjän nopeudella olen Ranskasta tänne kiidättänyt, kun sain kuulla, että te joka päivä panette vaaralle alttiiksi sen elämän, jota niin korkeasti rakastan. Jumalani! Rakas, julma nainen — ettekö tiedä — — —

Hän antautui heti armoille.

— Kyllä — kyllä minä tiedän! läähätti hän.

— Ja kumminkin antauduitte tähän vaaraan, vaikka tiesitte, että minä sen kautta kaikeksi ijäkseni voisin leskeksi joutua?

— Mutta, virkahti kreivitär niin suloisen viehättävästi, että siinä tuntui melkein kuin kyyneleitä, — mutta katsokaa miten olen sen voittanut — kaikkihan nyt on ohi.