Näissä tilaisuuksissa ei kreivitär mitenkään koettanut välttää Oxonia ja hänen katseitaan, vaikka hän muulloin jos joillakin tempuilla koetti päästä hänestä. Muilla ei ollut siitä aavistustakaan, mutta Oxon tiesi, että kun kreivitär paini hevosen kanssa, tunsi hän rajua iloa siitä, että hän oli häntä näkemässä. Oli kuin olisi tuo taistelu ollut näiden kahden välillä; ja kun Oxon vallan hyvin tiesi tämän, niin hän joinakuina hetkinä riemulla olisi nähnyt hevosen nousevan takajaloilleen ja kaatuvan hänen päälleen, musertaen hänet painollaan, tahi heittävän hänet maahan ja panevan kavionsa hänen kauniille, ylöspäin kääntyneille kasvoilleen. Kreivittären uhka ja ylenkatse, hänen lumoava kauneutensa, joka hetki hetkeltä näytti enenevän — kaikki kiihotti hänen rakkauttaan hurjuuteen saakka. Hän oli nuoruudestaan huolimatta täydellinen roisto. Jo poikana ollessaan oli hänen armoton itsekkäisyytensä ja sydämettömyytensä vanhemmissa ja paatuneissakin miehissä herättänyt hämmästystä. He sanoivat keskenään, etteivät koskaan olleet tunteneet hänen ikäistään nuorukaista, joka senlaisella iloisuudella teki yhden konnantyön toisensa perästä, joka niin huolettomasti keksi tunnottomimpia tuumia, ja joka otti niin paljon ja antoi niin vähän, käyttäen kaikki luonnon antamat runsaat lahjansa vain omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Vähitellen olivatkin monet hänen seuratovereistaan, jotka kumminkaan eivät voineet kerskata puhtaasta omastatunnosta, vetäytyneet pois hänen seurastaan. Itse hän luuli sen siitä johtuvan että varansa olivat loppuneet ja ettei hän enää ollut niin iloinen seuratoveri, kun velkojansa ahdistelivat häntä ja kun hän oli niin velkaantunut. Tässä oli kyllä vähän perää, mutta se ei ollut totuus kokonaisuudessaan.
— Saakelia! sanoi muuan hänen entisistä juomatovereistaan, — löytyy senlaista, jota ei minunkaan kaltaiseni irstas veitikka tekisi, mutta hän tekee sen, eikä näytä edes tietävän sitä häpeälliseksi.
Oli ollut aika, jolloin hän voi elää ilman tätä naista, — omasta vapaasta, irstaisesta tahdostaanhan hän oli hänet jättänyt. Mutta nyt kun onni oli vaihdellut ja Klorindassa ruumiillistuneena löytyi kaikki se, jota hän epätoivon vimmassa hartaimmin halusi, niin hänen kauneutensa teki hänet mielettömäksi. Vainotessaan häntä paikasta toiseen kasvoi hänen intohimonsa päivä päivältään ja viha teki sen väkevämmäksi ja rajummaksi. Öisin hän valvoi ja käänteli vuoteellaan ja kirosi häntä; hän muisteli entisyyttä, ja sen muisto sai hänet kuumeen tapaiseen houreesen. Hän tiesi miten lujaluontoinen hän oli, ja että hän, vaikka hänen rakkautensa olisikkin kuollut ja hän olisi oppinut häntä inhomaan, kumminkin olisi sanansa pitänyt kuin kuolema saaliinsa. Ja kaiken tämän hän oli hylännyt mielettömän poikamaisessa itaruudessaan ja järjettömyydessään; ja nyt kun hän oli lumoava, loistava olento, ja kun hänellä oli rikkautta ja valtaa ja voimaa ja arvoa, nyt hän kiinnitti suuret, kauniit silmänsä häneen, ja niiden mustassa syvyydessä oli senlaista ylenkatsetta, joka poltti kuin helvetin tuli.
Raju hevonen, joka hirnui, potki takajaloillaan ja kavahteli pystyyn, näytti vannoneen voittavansa hänet, niinkuin Oxonkin. Mutta miten se potkikin ja temmelti, niin hänen katseessaan ei näkynyt pelkoa, hän istui sen selässä aivan rauhallisena kuin ylimaailmallinen olento. Hän pidätti sitä niin lujasti, ettei se voinut pahintaan tehdä tuntematta itse kovaa kipua, ja ruoski sitä armottomasti. Kerran heidän näin otellessa tuli Piru aivan Oxonin lähelle, kreivitär katsahti häntä silmiin, ja hän kirosi ääneen, kun niin selvästi kreivittären silmissä luki heidän kumpaisenkin historian. Näinä päivinä heidän sielunsa ottelivat kaksintaistelussa, jonka ainoastaan kuolema näytti voivan ratkaista.
— Te ette voi tuota hevosta masentaa, sanoi Oxon eräänä päivänä, tungettuaan niin lähelle, että voi kreivitärtä puhutella.
— Kyllä minä sen masennan ellei se minua surmaa, vastasi kreivitär, — enkä minä luule sen voivan sitä tehdä.
— Se surmaa teidät, sanoi Oxon. — Sen ainakin minä sen sijassa tekisin.
— Sen kyllä tekisitte jos voisitte, vastasi hän, — mutta se olisi mahdotonta näillä suitsilla ja minun käteni ollessa sen kuonohihnalla. Ja jos se minut tappaisikkin, olisi se voitettu enkä minä, koska se vain voi surmata, jota jokainen roisto voi veitsellä tehdä. Se on järjetön luontokappale, ja minut on pantu senlaisia vallitsemaan. Odottakaa kunnes sen saan taivutetuksi.
Ja hän odotti kuin toisetkin katsojat, vaikka toisenlaisella mielellä, kunnes epäilevinkin eräänä päivänä näki hevosen tulevan taistelutantereelle vähemmän rohkeana kuin tavallisesti, ikäänkuin olisi se vihdoin oppinut ratsastajaansa pelkäämään, jota se ei millään tempuilla ollut voinut selästään karkoittaa.
— Hitto! huusivat katsojat sen nähdessään, — hevonen taipuu! Se taipuu! Hän on voittanut sen! Ja John Oxon herra puri hammasta, ja meni kalman kalpeaksi.