— Hän on niin jalo, oli hän huutanut, — hän on niin jalo — ja minä jumaloin häntä — ja minä olen ollut niin kehno!
Hän kärsi niin että ruumiillinen voimansa hetkeksi herpoi ja hän riensi Annen luo melkein tietämättään mitä teki. Näihin asti eivät sukupuolensa heikkoudet olleet häntä vaivanneet, mutta kun nainen hänessä nyt oli hereille ravistettu, oli hän hetkeksi voitettu ja masennettu. Kun Anne itkien vaipui hänen jalkoihinsa, huomasi hän täydellisesti miten naisellisesti hän oli käyttäytynyt. Naiset, jotka yösydännä yhdessä itkivät ja lörpöttelivät, uskoivat aina lopuksi salaisuutensa toisilleen. Siitä syystä ei Anne enää nähnyt epäilystä ilmaisevia kasvoja, jotka herätessään vuoteensa ääressä oli nähnyt. Tuntui kuin ajattelisi kreivitär siitä hetkestä pitäen ainoastaan huvituksiaan, joilta ei liikeneisi hänelle yhtään yksinäistä hetkeä. Seuraavana päivänä puuhaili hän loistavia tanssiaisia, toisena suuria päivällisiä, ja kolmantena hienoja iltakekkeriä. Hän ajeli komeimmissa ajoneuvoissaan, kävi kävelemässä ihailijainsa ympäröimänä, hymyili niille ja jutteli veitikkamaisella sukkeluudella heidän kanssaan. Hän oli iloisempi ja viehättävämpi kuin koskaan sitä ennen. Kun hovi oleili Hamptonissa, ja kreivitär kutsuttiin sinne, elähdytti hänen loistava kauneutensa ja iloisuutensa majesteettiakin siihen määrään, jotta sanottiin kuningattaren tuskin tahtoneen hänestä luopuakkaan, ja että hoviherrat ja naiset kovasti ikävystyivät hänen lähdettyään. Tähän aikaan osti hän kauniin kesyttömän hevosen. Se oli jalo eläin, mutta niin vihainen ja itsepintainen, että kreivittären ratsupalvelijat pelkäsivät sitä lähestyä eikä sille saatu satulaa ja suitsia, ellei kreivitär itse vieressä seisonut. Hevoskauppiaskin, joka kumminkin oli paatunut veijari, näytti tuntevan kuin omantunnonvaivoja myödessään hevosen kreivittärelle, sillä hän myönsi sen tappaneen kaksi ratsupalvelijaa ja sanoi sen entisen omistajan tuominneen sen tapettavaksi, ja että se erinomaisen kauneutensa takia vain oli saanut armoa pariksi päiväksi. Niinä päivinä oli kreivitär sattumalta kuullut puhuttavan siitä, hän meni sitä katsomaan ja osti sen heti.
— Juuri senlaisen hevosen minä tahdonkin, sanoi hän ja katseensa välähti. — Minua huvittaa opettaa sitä tuntemaan, että on olemassa yksi, joka on sitä väkevämpi.
Hän sai ahkerasti käyttää lyijynuppista ratsupiiskaansa, täytyipä hänen tilata toinen raskaampikin, kun hevonen ei entistä tahtonut totella. Hänen ensimäiset ratsastusmatkansa uudella hevosellaan Hyde Parkissa olivat yleisenä puheaineena kaupungissa, löytyipä henkilöitä, jotka lahjoivat hänen lakeijansa, jotta he edeltäpäin ilmoittaisivat milloin kreivitär lähtisi Pirulla ratsastamaan, että aikanaan ehtisivät puistoon häntä näkemään. Keikarit ja hevosmiehet panivat vedon kreivitärkö vai hevonen olisi toisensa surma ja seurasivat rajulla kiihkolla ja ihastuksella hevosen opettamista.
— Piru sen oikea nimi onkin, sanoivat katsojat, — sillä enemmänhän se on pahan hengen kuin hevosen kaltainen. Kun se karkaa pystyyn ja hirnahtaa ja näyttää hampaitaan, niin sen silmissä leimuaa samanlainen katse kuin kreivittären omissakin, ja tuntuu aivan kuin nais- ja miesdaimoni painisi, sillä senlaista naistahan ei koskaan ole ollut olemassa. Kyllä hän ei anna hevosen itseään voittaa, ja tuntuu melkein kuin sekin hevostavallaan kiroilisi ja sadattelisi ettei sekään anna itseään masentaa.
Kun hevonen ostettiin ja tuotiin kotiin, kalpeni Anne sen nähdessään ja mielensä kävi surulliseksi, kun Osmonden herttua juuri silloin oli poissa tärkeissä lähettilästoimissa. Sillä Anne tiesi varsin hyvin, että hän saapusalla ollen olisi sanonut kreivittärelle helliä, hienotuntoisesti varoittavia sanoja, joita hän olisi kuunnellut, vaikka hän kaikkien muiden neuvoja ylenkatsoi. Kun Anne itse uskalsi ottaa asian puheeksi, niin Klorinda ei tahtonut kuulla koko asiasta.
— Kaiken ikäni olen ratsastanut huimilla hevosilla, minua huvittaa hillitä niitä, sanoi hän. — Minä en kärsi hevosia, jotka ovat kesyjä kuin tallipässit. Ja jos surmani tältä saisin, niin minun ei sitten enää tarvitse otella ihmisten eikä hevosten kanssa, kun saan kuolla elämäni ja voimani kukoistuksessa, ja ne, jotka minua jälestäpäin ajattelevat, muistavat vain rakastaneensa minua — rakastaneensa minua.
Mutta ei kumpainenkaan ollut toisensa surma. Kreivitär seisoi joka päivä hevosen vieressä, kun sitä satuloittiin ja auttoi monta kertaa kun ratsupalvelija pelkäsi mennä sitä lähelle. Sitten ratsasti hän sillä Hyde Parkkiin ja pakotti sen tahtonsa voimalla, rautaisella kädellään ja kovilla armottomilla ruoskan letkauksilla tottelemaan ja masenti sen vihaisen luonnon. Kun hän ratsasti puiston läpi, seisoi molemmin puolin tietä kaksinkertainen katsojarivi, jotka melkein vapisevalla kunnioituksella tuijottivat kreivittäreen, kun hän suorana ja upeana istui vapisevan hevosen selässä, sen kiiltävät kupeet vaahtosivat, suussa oli verensekaista vaahtoa, ja sen isot silmät olivat ihmeellisesti samankaltaiset kuin Klorindankin, vaikka hänen hehkui voitonriemua, mutta hevosen silmissä kiilsi voitetun uhkamielistä epätoivoa. Näissä tilaisuuksissa oli katsojain lumotuissa katseissa melkein pelkoa, — kreivittären posket kun olivat niin hohtavan punaiset, hänen purppurahuulensa kaareilivat niin käskevästi ja hän kantoi ylpeää päätään irtautuvine silkinpehmoisine kiharoineen niin pystyssä.
— Tuon hevosen kesyttäminen on hyödyksi minulle, sanoi hän naurahtaen Annelle. — Olin muuttumaisillani liian herkkätuntoiseksi — ja nyt juuri minä kaiken voimani tarvitsen. Taistelu tuossa eläimessä asuvaa pahaa henkeä vastaan on minussa eloon herättänyt kaiken sen, jota naimisiin tultuani olen hillinnyt. Hevosen äkäinen ja itsepintainen luonto ja sen voima elvyttää minussa entisaikain rajun tulisuuden, kun kiroilin ja riehuin ja löin niitä, jotka minua ärsyttivät. Minä joudun täydelliseen raivoon ja minä sadattelisin ja kiljuisin sille, ellei se olisi sopimatonta. Minun täytyy purra hammasta ja niiden takana kiroilla ja kiljua, sitä kun ei kukaan voi kuulla.
Niiden joukossa, jotka joka päivä saapuivat katsomaan, kun kreivitär ratsasti Pirulla, oli John Oxon herrakin. Hän seisoi niin lähellä kun vaan voi ja seurasi taistelua hehkuvin silmin ja katse näytti kuin olisi taistelun päättyminen ollut hirvittävästä merkityksestä hänelle itselleen. Hän puri huultaan, jotta veri sihui siitä ja kasvonsa olivat vuoroin tulipunaiset ja kalmankalpeat; hän liikkui äkkiä edes takaisin ja kiroili matalalla äänellä. Eräänä päivänä näki muuan henkilö, joka seisoi hänen rinnallaan, miten hän kiivaasti laski kätensä miekkansa kahvalle, eikä ottanut sitä pois, vaikka hän nähtävästi heti huomasi missä oli.