— Olen ollut yksin — yksin kaiken ikäni, oli kreivitär kerran sanonut sisarelleen, ja se oli totta.
Hän oli jo lapsuudessaan tuntenut kummallisella tavalla seisovansa syrjässä ympäröivästä maailmasta. Ennenkuin hän oli kyllin vanha johtopäätöksiä tekemään, oli hän jo ollut tietoinen siitä, että hän oli väkevämpi, lahjakkaampi ja kestäväisempi kuin kukaan hänen läheisyydessään. Niinä aikoina oli hän tuhlannut voimaansa ykspäiseen omavaltaisuuteen, olipa hän sitä monasti vielä vanhempanakin tehnyt. Hän ei ollut koskaan kokenut, että yksikään silmä häntä välinpitämättömänä katseli tahi ettei hän mieltään myöten voisi vallita ja rangaista. Lapsena oli hän lyönyt palvelijoita ja tallirenkejä; mutta kun hän oli niin suulas ja älykäs ja kun eivät mitkään kiukun purkaukset hänen kauneuttaan rumentaneet, niin he sävyisästi mukautuivat hänen mielivaltaiseen menettelyynsä ja pitivätkin hänestä raa'alla tavallaan. Isäänsä ja tämän tovereita oli hän vallinnut, ja he olivat häntä jumaloineet ja kehuneet; mutta heissä ei ollut ainoatakaan, jonka puoleen hän olisi voinut kääntyä hellemmän mielialan vallitessa tahi ystävää kaivatessaan, eikä ainoatakaan, jota hän ei salaisesti olisi ylenkatsonut.
Jumala tahi jumalatar, joka olisi pakotettu asumaan maan päällä inhimillisten olentojen keskuudessa, tuntisi kai sellaista yksinäisyyttä, jota ei tavallisilla sanoilla voisi kuvailla. Samanlaista yksinäisyyttä tuntee inhimillinen olentokin, jonka luonto ruumiin ja sielun puolesta on niin harvinaisen rikkaasti varustanut, että se on paljon etevämpi kuin ympäristönsä.
Hänellä ei ollut ystävää, sentähden ettei hän ollut vertaistaan löytänyt. Annea hän oli säälinyt, kun tunsi epäoikeutetun eroituksen heidän asemassaan. John Oxon oli tulisen nuoruutensa kukoistavalla voimalla ja kauneudella vaikuttanut hänen sydämeensä; Dunstanwoldea kohtaan oli hän tuntenut kiitollisuutta ja mielihartautta; mutta paitse näitä kolmea ei ollut kukaan hänessä hellempiä tunteita herättänyt.
Samana iltana, kun hän Dunstanwoldelle lupauksensa antoi ja hän kreivin sukulaiselle esitettäissä kohtasi tämän syvällisen katseen, tiesi hän ne ainoiksi miehen silmiksi, jotka pakottaisivat hänen katseensa maahan luomaan ja joilla oli voimaa hänen sieluaan hallita.
Romantillisen tytön tavalla hän ei tätä asiaa ajatellut; se selkeni hänelle sydämensä äkillisen vavahduksen kautta ja hän tunsi kuin kauhistusta. Tämä mies oli hänen kaltaisensa, hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat olivat yhtä suuret kuin hänen omansakkin, — tässä oli se mies, joka, jos hän vuottakaan ennemmin olisi hänet tavannut, olisi kääntänyt koko hänen maailmansa nurin.
Naimisensa aikana, ja kun hän herttuan jaloissa kasvoissa luki sitä tunnetta, jota hän pyrki salaamaan, ja jota ei kukaan muu huomannut, oli hänen arvokas itsensä hillitseminen kiihottanut hänen intohimoista ja kiitollista hellyyttään.
— Jos hän olisi ollut katala roisto, ajatteli hän, — niin hän olisi tehnyt elämäni katkeraksi taisteluksi; mutta hän rakastaa minua eikä vain itseään, ja hän kunnioittaa minua, niinkuin minäkin häntä.
Nyt näki hän herttuan silmissä samaa tulta, mutta sitä ei enää pidätetty eikä masennettu, — herttuan katse kohtasi hänen katsettaan salaamatta sitä tulta, joka hänen sielussaan paloi ja hän oli vapaa, — vapaa vastaamaan, kun hän puhuisi. Hän tunsi katkeruutta sydämessään — jospa hän olisi tullut aikanaan — — — oi Jumala, miksei hän ollut tullut aikanaan?
Mutta hän oli kumminkin tullut, joskin myöhään, ja mitä heillä oli toisilleen antaa, sitä ei hukattaisi eikä kadotettaisi. Sinä yönä, kun hän meni Annen luo, oli hän astellut edes takaisin huoneessaan kertoen tätä itsekseen ja koko hänen voimakas luonteensa nousi kapinoitsemaan kohtaloa vastaan. Hän oli silloin todellakin kuin tiikeri häkissään. Hän väänteli käsiään, hän painoi ne kovasti ankarasti sykkivää sydäntään vasten; hän juoksi rajusti edes takaisin ja polvistui vihdoin katkeria, kuumia kyyneliä vuodattaen.