Näytti siltä, kuin aikoisi hän enemmittä selvityksittä lähteä huoneesta, mutta Anne riippui yhä kiinni hänessä. Hän pelkäsi häntä taas, mutta säälivä rakkautensa oli kumminkin pelkoa voimakkaampi.
— Anna minun tulla mukaasi, huusi hän. — Anna minun vaan tulla mukaasi, minä voin maata pukuhuoneessasi, että olen lähellä jos huutaisit.
Klorinda laski kätensä sisaren olalle ja kumartui suutelemaan häntä, jota hän vain kerran, kaksi ennen oli tehnyt.
— Jumala siunatkoon sinua, Anne raukkani, sanoi hän. — Luulenpa että, jos tarvitseisin niin makaisit kynnykselläni ja valvoisit koko yön. Mutta minä olen jo liiaksi taipunut typeriin naisten houreisin — minun täytyy nyt mennä yksinäisyyteen. Ajatukseni ajoivat minun tänne lempeitä kasvojasi katselemaan, — minä en tarkottanut herättää sinua. Mene nyt uudelleen maata.
Hän vaati kuuliaisuutta ja talutti itse Annen vuoteen luo, johon hän pakotti hänet makaamaan ja levitti peitteenkin hänen ylleen. Sitten oikaisihe hän kummallisesti hymyillen ja laski kädet valkoiselle kaulalleen.
— Kun olin pieni, vastasyntynyt raukka, puhkesi hän sanomaan, — olisi minut pian voinut lopettaa, kaulani kun oli ohut ja hengitys heikko. Minulle on kerrottu, että makasin äitini alla, kun hänet kuolleena löydettiin. Jos hän silloin, kun tunsi loppunsa lähestyvän, olisi pannut kätensä suulleni ja kuristanut minut, niin en tänä yönä — sanoi hän taas naurahtaen — olisi tarvinnut valvoa.
Sitten meni hän tiehensä.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Kreivitär Dunstanwolde kesyttää hevosen.
Tässä kummallisessa luonteessa oli niin pohjattomia syvyyksiä, ettei niitä voinut tutkia eikä muiden mukaan arvostella. Hänen lannistumatonta henkeään olisi ainoastaan rakkauden voima voinut taivuttaa, — ei rauhallinen ja hellä tunne, vaan suuri, valtava intohimo, jota ainoastaan vertaisensa luja ja syvä luonne voi herättää.