Hän asteli ympäri huonetta kuin häkkiin suljettu mieletön ihminen.
— Miksi minut heitettiin maailmalle? ja hän repi rintaansa. — Miksi minut tämmöiseksi luotiin — — eikä ollut ketään, joka noina rajuina vuosina olisi minusta välittänyt tahi minua hoitanut. Saada tänlainen ruumis ja tulla heitetyksi susien eteen!
Hän kääntyi ojennetuin käsin Anneen ja seisoi siinä valkoisena, kummallisena ja kauniina kuin patsas, kyynelten isoina helminä vuotaissa pitkin kasvoja. Hän nyyhkytti kuin lapsi.
— Minut heitettiin niiden eteen, vaikeroi hän, — ja ne vainosivat minua — terävät hampaansa jättivät jälkiä minuun — — eivätkä arvet koskaan — koskaan minusta katoa — — ja kun se kerran oli kohtaloni — — ensi hetkestäni jo määrätty — — niin miksi ei tämä, hän painoi rintaansa, — saanut jäädä niin kovaksi kuin se alkujaan oli. Se ei ollut naisen, se oli pedon sydän. Oi! ei ollut oikein — ei ollut oikein että näin kävisi!
Anne hiipi sängystään ja riensi sisaren luo, jonka eteen hän polvistui ja painautui itkien häntä vasten.
— Rakas, armas sisko parka! huudahti hän. — Rakas, armas sisko parka!
Hänen sanansa ja kosketuksensa saattoi Klorindan järkeensä. Hän vavahti kuin unesta ja oikasihe suoraksi.
— Mieletönhän minä olen, sanoi hän. — Mitä minä teenkään? Hän pyyhkäsi kädellä otsaansa ja naurahti rajusti. — Niin, sanoi hän, — tämmöistä nyt on olla nainen — — sitä on heikko ja arka ja juoksee toisten naisten luo — itkemään ja lörpöttelemään. Niin, nämä merkit juuri osottavat, että minä nyt olen nainen! Hän painoi nyrkkejään rintaansa vasten. — Rehellisessä taistelussa olisin iskun iskusta antanut — ja iskuni olisivat olleet kovimmat; mutta naiseksi muututtuani, on aseet otettu minulta pois. Hän, joka lyö, tähtää paljastettua rintaani — ja sen hän tietää ja riemuitsee.
Hän puri hammasta ja silmissään liekehti tuo härsytettyä, kahlehdittua tiikeriä muistuttava katse.
— Mutta ei kukaan saa minua voittaa, sanoi hän hampaittensa välistä, — Ei kukaan! Nouse ylös Anne, ja hän kumartui sisarta nostamaan. — Nouse ylös, muutoin minäkin kohta polvistun — ja minun täytyy jaloillani seistä.