— Sisko! huusi Anne kohoutuen istuilleen vuoteellaan. — Sisko!
Klorinda käänsi hitaasti päänsä sisareen päin ja Anne näki silloin, että kasvoissaan oli kauhun ja surun ilme ja niin ääretöntä tuskaa, että sitä oli mahdoton kantaa.
— Rupea maata, Anne, sanoi hän. — Elä pelkää, — minun vain — minun vain — katkerasti — tarvitse pelätä!
Anne kyyristyi tyynyjen sekaan vuoteessa ja nosti laihat kädet kasvoilleen. Hän tiesi nuo sanat todeksi.
— En koskaan luullut sen ajan tulevan, sanoi Klorinda, — että luonasi turvaa etsisin. Minua kohtasi kova isku — — kenties tulisin hulluksi — — tänä yönä yksin huoneessani. Tarvitsin luokseni toista naista — — sehän ei ollut minun kaltaistani, vai kuinka?
Anne ryömi vuoteen laidalle ja ojensi kätensä tarttuakseen sisaren käteen, joka oli kylmä kuin marmorikivi.
— Jää luokseni, sisko, pyysi hän. — Sisko elä mene! Mitä — — mitä minä sanoisin?
— Ei mitään, kuului luja vastaus. — Ei ole mitään sanottavaa. Sinä olet aina ollut nainen — minä en koskaan — ennen kuin nyt.
Hän nousi seisalleen ja alkoi astua edestakaisin kiivaasti käsiään kohottaen.
— Olen epäilyksissä, mielettömänä, huusi hän. — Miksi synnyin maailmaan?