Hän kuuli miten kreivitär sähisten henkäsi, hän näki hänen valkoisen povensa rajusti kohoilevan ja hän naurahti taas.
— Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua tulee takaisin, sanoi hän, ja kun hän nähdessään herttuan ei malttanut olla huomaamatta kilpailijansa miellyttävää ja majesteetillista ryhtiä ja tiesi kreivittärenkin sitä huomaavan, sai hurjuus hänet valtoihinsa.
— Toisinaan, sanoi hän, — ajattelen surmata teidät!
— Voittaisitteko sillä tarkoituksenne? kysyi kreivitär yhtä matalalla ja vihaisella äänellä.
— Minä estäisin hänen — ja teidän tuumanne toteutumasta.
— Tehkää se sitten, sähisi kreivitär, — jonakuna päivänä, kun luulette minun teitä pelkäävän.
— Se olisi liian helppoa, vastasi Oxon. — Te pelkäätte liian vähän.
Löytyy pahempaa.
Kreivitär nousi ja meni herttuaa vastaan, joka lähestyi häntä. Klorinda tunsi aina herttuan läheisyydessä jonkunlaista riippuvaisuuden tunnetta, jommoista hän ei koskaan ennen elämässään ollut tuntenut. Herttuan syvällisissä silmissä, jotka hellänä kohtasivat hänen katsettaan seisalleen noustessaan oli suojelevaa sääliä. Tahtomattaan kiiruhti hän hänen luokseen.
— Tahtoisikko teidän ylhäisyytenne saattaa minut vaunuilleni? kysyi hän. — Minä en voi hyvin. Voinko minä mennä? lisäsi hän hellästi rukoillen kuin viaton tyttönen.
Enemmän liikutettuna kuin sanoilla voi ilmaista, tarjosi herttua hänelle käsivartensa ja vei hänet pois. Sinä yönä ei Anne nukkunut hyvin. Hänellä oli nyt, niinkuin ainakin tähän aikaan niin paljon ajattelemista, ettei hän voinut nukkua. Kun hän vihdoinkin nukkui, oli unensa levotonta ja kaikenlaiset unet häiritsivät sitä. Sydänyön aikana heräsi hän äkkiä kuin jostakin kolinasta. Kun hän avasi silmänsä, oli kaikki hiljaista, mutta tuolilla hänen sänkynsä ääressä istui Klorinda yöpuvussaan, kädet lujasti ristittyinä polven ympärillä ja mustat silmät tuijottaen suoraan eteenpäin rypistyneen otsan alta.