Hän laihtui ja silmät vajosivat kuoppiinsa, niinkuin kerran ennenkin. Ajan kuluessa oli hän tullut tietämään paljon senlaista, jota muut eivät aavistaneetkaan. Sisartaan palvellessa näki hän asioita, joista ei uskaltanut sanaakaan hiiskua eikä vihjauksellakaan ilmaista, että hänellä oli niistä tietämystä.
Sinä päivänä kun kreivitär kääntyi ikkunasta, jossa hän seisoi kukkiensa keskessä, katsomaan avoimeen salongin oveen, josta Oxon herra tuli sisään, oli Anne heidän kumpaisenkin silmissä nähnyt jotakin pelottavaa. John Oxonin sinisilmissä oli raju, jäykkä katse, ja Klorindan silmissä liekehtivä salama, joka tuntui sodanjulistukselta. Ja sen näki hän sitten melkein joka päivä uudistuvan. Klorindalla oli nyt leskenä ollessaan tapana ottaa sisarensa mukaan seuraelämään, ja Anne tiesi syyn siihen. Hän voi näet sisarensa avulla karttaa niitä, joita hän ei tahtonut puhutella, ja ahdistetulla mielellä huomasi Anne, että hän enin kaikista vältti juuri John Oxon herraa, mutta se ei ollut helppoa. Nuoren miehen iloinen, keveä käytös oli muuttunut. Ne muutamat vuodet, jotka olivat kuluneet siitä kun hän tuli tervehtimään nuorta, pojanpukuun puettua kaunotarta, olivat saattaneet hänelle katkeria kokemuksia. Omaisuutensa oli hän tuhlannut, eikä ollut onnistunut naimisella asioitaan kohentamaan. Irstainen elämänsä oli häntä veltostuttanut, iloinen ja sävyisä luontonsa oli muuttunut; ivallinen sukkeluutensa oli käynyt katkeraksi, eikä hänen rakastelemisensa enää ollut nuorekkaan raitista. Ja se nainen, jota hän hetken aikaa oli rakastanut nuoruuden intohimolla ja sitten poikamaisen julkeasti uneksinut hylkäävänsä, oli kohonnut kuin muinaistarun Fenix lintu, se liiteli voiton riemuisena aurinkoon asti. — Hän on aina ollut kehno, oli Klorinda sanonut. — Senlainen hän oli alusta alkaen ja niin hän nytkin on, ja siinä puheessa oli perää. Jos Klorinda olisi ollut avuton ja epätoivossa ja riutunut rakkaudesta häneen, niin hän olisi kohdellut häntä kuten toisiakin uhrejaan, hän olisi hänen suruaan ja nöyryytystään ylenkatsonut; mutta voimakkaana, rikkaana, täydessä kukoistuksessaan ja halveksien häntä herätti hän hänessä vihaa ja julmuuden sekaista rajua intohimoa. Häntä kiusoitti nähdä häntä ihailijainsa ympäröimänä, jopa hovinkin suosimana, ja kaikkien katseiden seuraamana. Tänlaisessa välissä olisi naisen hänen mielestään tullut koettaa uudelleen rakkautta elvyttää, katseillaan seurata poiskääntyneitä kasvoja ja toivoa sitä hetkeä, jolloin ne katsoisivat hyväksi jälleen häneen kääntyä, että hän voisi kylmää katsetta rukoilevilla katseillaan hellytellä. Tänlaista oli hän kokenut. Sitä olivat laisensa vanhemmat miehet opettaneet hänen viekkailla tempuilla saavuttamaan. Mutta tämä nainen oli vain uhitellut häntä sillä hetkellä, jolloin hän luuli voivansa valtaansa osottaa, hän oli nauranut ja pilkannut häntä vasten silmiä, senlaisella ylpeällä ivalla, jota ainoastaan lain ulkopuolella oleva olento voi osottaa, eikä hän ollut hetkeksikään taivuttanut niskaansa sen ikeen alle, jota naisten täytyy kantaa. Hän oli sitä halveksien nauranut — ja häntä — ja kaikkea muutakin — ja astunut tietänsä punaruusuilla kruunattuna rikkauteen ja arvoon ja valtaan ja kunniaan, sillä välin kun häntä — miestä, jolla oli oikeus siveyslakia rikkoa — oli kohdannut onnettomuus ja vastoinkäyminen, hän oli vähitellen kadottanut kaikki mitä toinen voitti. Tavallaan hän rakasti häntä mielettömästi — niinkuin hän ennenkin oli häntä rakastanut, ja niinkuin hän olisi rakastanut jokaista kaunista ja voitoistaan ylpeää naista. Ja himonsa vimmassa ja mustasukkaisessa raivossaan vannoi hän, ettei antaisi itseään voittaa, halveksia eikä torjua.
Kun kreivitär katseli loosistaan teaatterissa, näki hän Oxonin seisovan pylvääsen nojautuneena tahi jossakin toisessa huomattavassa paikassa, rohkeat sinisilmänsä liekehtien luotuina häneen. Hienoissa iltaseuroissa tunkeutui hän hänen rinnalleen ja seisoi häntä niin lähellä kuin mahdollista, kuiskaillen hänen korvaansa. Kirkossa istuutui hän johonkin läheiseen penkkiin, niin että kreivitär ja koko maailma näki hänet. Kun kreivitär astui alas vaunuistaan astellakseen puistossa, astui hän esiin ja käveli joko hänen rinnallaan tahi takanaan. Silloin kreivittären tummissa silmissä leimusi outo tuli, mutta kun ne yhtä kaikki säteilivät ja kun ei kukaan ollut oppinut häntä oikein tuntemaan, niin ei kukaan tuota katsettakaan ymmärtänyt. Mutta Anne älysi paremmin kuin muut kukaan ja häntä salaisesti suretti ja kauhistutti. Maailma sanoi, että Oxon oli mielettömänä rakkaudesta, ja ettei hän mustasukkaisuuden kiusoittamana voinut elää kreivitärtä näkemättä.
He eivät kuulleet vaihtamiansa sanoja, kun Oxon seisoi hänen lähellään tungoksessa, ja hänen luultiin vain kuiskailevan kreivittärelle palavan rakkauden sanoja. Sanottiin, että hänen kaltaistaan oli kuunnella niitä kasvojen sävyn muuttumatta, ja kun hän näki hyväksi vastata, tehdä se kääntymättä. Mutta Anne oli onnettomuudeksi usein ollut kyllin lähellä kuullakseen ja nuo keskustelut saivat hänen kauhistuneena värisemään.
Eräänä iltana muutamassa suuressa juhlassa, kun Osmonden herttua juuri oli lähtenyt hallitsevan kaunottaren luota, kuuli tämä Oxonin vihatun äänen taas läheisyydessään.
— Te luulette voivanne halveksia minua viimeiseen saakka, sanoi se.
— Onko armonne varma siitä?
Kreivitär ei vastannut eikä kääntynyt. Oxon naurahti.
— Te luulette, että mies tahtoo maata jaloissanne ja antaa tallata itseään mitään virkkamatta! Olette liian ylpeä.
Kreivitär viuhtoi maalatulla viuhkallaan ja katseli vakaasti edessään lainehtivaa ihmisjoukkoa, silloin tällöin hymyillen taivuttaen päätään tervehdykseksi jollekulle ohitsekulkijalle.
— Jos voisin kertoa ruusutarhasta ja siitä mitä päiväkello näki ja mitä kuutamossa tapahtui — — — sanoi ääni.