Samassa kun hän lausui nuo sanat, saattoi kohtalo — kummallinen kohtalo — hänelle toisen vieraan. Ovet lensivät selälleen ja lakeija ilmoitti äänekkäästi vieraan nimen. Se oli John Oxon herra.
* * * * *
Lordi Dunstanwolden nuoren lesken teepöydän ympärillä juoruttiin paljon hänen vastaisesta kohtalostaan. Kun kaikki miehet olivat häneen rakastuneet, niin hän otaksuttavasti kohta menisi uusiin naimisiin, ja ne jotka hänen asioistaan huolehtivat — ja niitä oli paljon — antoivat hänelle joka päivä uuden miehen. Kerran sanottiin hänen muutamalle suurelle kenraalille hymyilevän, toisen kerran taas eräälle suositulle kavaljeerille ja naistenlumoojalle, sillä kun hän ensi kerran oli mennyt naimisiin arvon ja rikkauden takia, niin kai hän muka toisen kerran, kun oli luonteeltaan intohimoinen ja haaveellinen, menisi naimisiin rakkaudesta. Sitten huhuttiin muutamasta markiisista ja hänen perästään eräästä nuoresta, kauniista ja rikkaasta kreivistä. Mutta vaikka varmaan tiedettiin kaikkien näiden laskeneen itsensä ja rikkautensa kreivittären jalkain juureen, niin niistä ei kukaan näyttänyt saavuttaneen pyytämäänsä suosiota.
Kahdesta miehestä puhuttiin kumminkin enemmän kuin noista toisista, ja heidän kosintansa herätti suurinta huomiota, — oikeinpa toisinaan riideltiinkin kun ei toinen eikä toinen puolue tahtonut kuulla puhuttavankaan vastakkaisen ehdokkaan voitosta. Nämä kaksi miestä olivat Osmonden herttua ja John Oxon herra. Vakavammat ja selväjärkisemmät väittivät, että hänen ylhäisyytensä kosinta kyllä onnistuisi, ja ihmettelivät vain hänen viivyttelemistään.
— Mutta kun hän on niin jaloluontoinen ja hienotuntoinen, niin hän kai sallii hänelle vapautensa vielä muutamiksi kuukausiksi, kun hän majesteetillisestä ulkomuodostaan huolimatta vielä on niin nuori. Hän tahtoo kenties, että hän vapaata valintaansa varten tulisi useampia miehiä tuntemaan, hän kun ei nyt enää ole köyhä kaunotar, niinkuin Dunstanwolden lordin ottaessaan.
Haaveilevat vanhat neidit ja nuoret naiset ja rouvat, joilla oli vähemmän maailmanviisautta, ja jotka ihastuksella olivat kuulleet kerrottavan neiti Klorinda Wildairsin kummallisesta tyttöajasta, pitivät erään jutun siltä ajalta suuriarvoisena.
— John Oxon herra oli hänen ensimäinen rakkautensa, sanovat nämä. — Hän tuli Klorindan isän taloon nuorena kukoistavana miehenä, jommoista hän ei ennen ollut nähnyt, hän kun vain oli seurustellut moukkain ja isänsä toverien kanssa. Sanottiin heidän toisiaan rakastaneen, mutta ylpeä ja kiivas luontonsa oli saattanut heidät katkeraan epäsopuun. John herra matkusti Ranskaan unhottaakseen hänet iloisen elämän huvituksissa, ja äitiään totellakseen suositteli hän toista naista, ja ylpeä Klorinda neiti kosti hänelle menemällä naimisiin lordi Dunstanwolden kanssa.
— Hän ei koskaan ole John Oxon herralle anteeksi antanut, sanoivat ihmiset. — Hän on liian ylpeä ja vallanhimoinen, antaakseen miehelle anteeksi, että hän on toista naista suositellut ja hänet hylännyt. Hänen suosiossakin ollessaan kohteli hän häntä ivalla ja ylenkatseella, niinkuin kaikkia muitakin miehiä. Hänen käytöksensä ei ole koskaan ollut lempeää, hän oli aina niin purevan sukkela. Kreivitär tulee kohtelemaan häntä pahoin ennenkuin leppyy, mutta jos hän vain kärsivällisesti pyrkii hänen suosioonsa niin liehittelevän suloisesti kuin hän muitakin naisia kohtaan käyttäytyy, niin kyllä hän hänet vihdoin voittaa, sillä hän oli hänen ensimäinen rakkautensa.
Totta olikin ettei kreivitär hänelle suurta suosiota osottanut, mutta näytti kumminkin sallivan hänelle suurempia etuja kuin miehensä eläissä, sillä hän oli aina hänen seurassaan ja vieraili usein hänen luonaan, joko se sitten tapahtui vastoin tahi myöten hänen tahtoaan. Usein sattui hän tulemaan silloin kuin Osmonden herttuakin oli siellä. Kreivittären kasvot, jotka herttuan läsnäollessa loistivat lämmintä ihanuutta, muuttuivat silloin aina äkkiä. Ne kalpenivat, niihin tuli kankean kylmä ilme, ja silmissä paloi outo tuli, jonka toinen näistä miehistä tiesi olevan samaa laatua kuin tulen vangitun naarastiikerin silmissä, kun se kyyristyy hyökkäämään. Mutta herttua ei sitä tiennyt, hän näki vain kreivittären kalpenevan, ja kun hänkin oli kuullut kerrottavan hänen entisistä elämäntavoistaan, alkoi jäätävä epäilys hänen sieluunsa hiipiä. Ei hän kreivitärtä epäillyt, vaan itseään, hän pelkäsi näet intohimoisen rakkautensa tehneen hänen sokeaksi. Sillä hän oli ainoa mies, joka muisti miten nuori kreivitär oli ja surkutteli, että kova kohtalo oli pannut hänen äidittömän lapsuutensa raa'an, irstaisen juopottelijan käsiin, jonka leikkikaluna hän oli ollut. Ja jos hän silloin, ensimäisen kukoistuksensa aikana oli yhtynyt nuoreen kauniisen mieheen, niin olihan se luonnollista, että hän oli oppinut häntä rakastamaan. Ja kun molemminpuolinen ylpeys ja kiivasluontoisuus erotti heidät, niin olihan sekin aivan luonnollista, että hänen sydämensä nyt palajaisi nuoruutensa rakastetun luo, joskin kovan taistelun perästä ylpeytensä kanssa, nyt kun hän taas oli vapaa ja Oxon kaikesta sielustaan häntä himoitsi. Miehensä elossa ollessa hän tosin ei ollut nähnyt Oxonia hänen läheisyydessään, mutta siihen aikaan oli hän itsekkin niin ankarasti taistellut rakkauttaan vastaan, että pysytteli poissa hänen läheisyydestään, peläten ettei voisi tunnettaan hillitä ja vavisten ajatellessaan, että hän kreivittärenkin silmistä oli lukenut, että vapaana ollen hänenkin sydämessään olisi elpynyt samanlaisia tunteita. Mutta kun hän nyt, huolimatta kreivittären kylmästä kohtelusta kumminkin aina näki hänen kalpenevan ja käytöksensä muuttuvan Oxonin tullen, niin hänen, joka omiin eteviin ominaisuuksiinsa nähden oli niin vaatimaton, täytyi ajatella siihen löytyvän vakavan syyn.
Vaikkei hän siis tahtonut kosinnastaan luopua, ennenkuin varmaan tiesi sen turhaksi, niin hän ei asian ratkaisuakaan kiirehtinyt, niinkuin muutoin olisi tehnyt. Hän asetti vaan niin, että usein sai tavata lempensä esineen ja intohimoisen hellästi katsella hänen kauniita kasvojaan. Lyhyt pääkaupungin huvikausi vain kului, ennenkuin hän morsiamensa voitti; mutta Anne raukasta se tuntui pitkältä kuin vuosi.