Jäähyväisiä jättäessään kumartui hän syvään ja kauan Klorindan käden yli, jota hän hellästi suuteli. Eikä kreivitär vetänyt kättään pois, vaan antoi punastuen ja lempeällä suvaitsevaisuudella herttuan pidellä sitä. Anne vapisi melkein lumottuna tuijottaessaan sisareen, jonka ihanuus nyt oli niin viehättävän suloista — hän näytti kuin äkkiä uudesta syntyneeltä.
— Teidän ylhäisyytenne täytyy pian tulla takaisin, sanoi hän hiljaa viehättävällä hymyllä. — Me olemme kaksi yksinäistä naista, jotka tarvitsemme teidän ystävällistä suojelustanne.
Katse syventyi katseesen ja herttuan kasvot punastuivat, huolimatta siitä, että hän oli mies ja sotilas.
— Jos tulisin niin usein kuin haluan, niin kenties tulisin mielestänne liian usein, virkkoi hän.
— Ei suinkaan, teidän korkeutenne, vastasi Klorinda. — Tulkaa niin usein kuin me haluamme, niin saadaan nähdä kuka ensimäiseksi väsyy. Emme me ainakaan.
Intohimoisen lämpimästi suuteli herttua uudelleen kreivittären kättä, ja erosi hänestä säteilevin kasvoin ja vasta kruunatun kuninkaan ryhdillä.
Hetken aikaa seisoi Klorinda liikkumattomana siinä kohti, johon herttua hänet jätti, ikäänkuin hänen askeleitaan kuulostellen. Sitten meni hän ikkunan luo ja seisoi siinä kukkain keskessä, katsellen alas kadulle, ja Anne näki että katseensa seurasi herttuan vaunuja.
Nyt oli kevätkesän aika ja päiväpaiste tulvaili hänen ympärillään. Ikkuna ja balkonki olivat kukkia täynnä, — siinä oli keltaisia pääsiäisliljoja, valkoisia narsissoja ja kaikenlaisia kevään esikoisia. Niiden lemu aaltoili hänen ympärillään pyhän savun tavalla, ja tuulen viima leimautti sitä tuon tuostaankin toiseen huoneesen. Kaiken tämän näki ja tunsi Anne, eikä voinut sitä koskaan unhottaa.
Klorindan povesta kohosi ihastunut, riemuisa huokaus.
— Kevät tulee, läähätti hän. — Se ei koskaan ennen ole luokseni tullut.