Kreivitär herkesi koiria hyväilemästä ja ojensihe äkkiä suoraksi. Pikku Nero säpsähti luullen kreivittären vihastuneen, — kun hän seisoi siinä niin suorana ja uljaana. Mutta kreivitär astui äänetönnä eteenpäin.
Ylimmällä portaalla kääntyi hän naurahtaen Anneen.
— Lemmikkisi, Anne, siis taas, sanoi hän. — Nyt kun olemme yksin, aikoo hän rangaista minua. Sinun perässäsi hän juoksee.
KOLMASTOISTA LUKU.
Taistelu elämästä ja kuolemasta.
Pääkaupunki ja hieno maailma ottivat kreivittären avosylin vastaan. Ne, jotka olivat läsnä kun hän nyt toisen kerran polvistui kuningattaren kättä suutelemaan, kuiskailivat keskenään, ettei suru ollut hänen kauneuttaan himmentänyt, vaan että se nyt oli melkein loistavampaa kuin silloin kun hänet ensi kerran hoviin tuotiin, ja ettei kukaan hänet nähdessään voinut ajatella mitään niin surullista kuin lesken surua. Nyt hänelle alkoi melkein kuin uusi elämä. Rikkaana, korkeasukuisena ja naineena vaimona oli hänen asemansa samalla niin kunnioitettu ja vapaa, että kuka hyvänsä olisi voinut sitä kadehtia. Dunstanwolden vaimona oli hän ollut muotinainen ja kaikkien niiden jumaloima, jotka uskalsivat häntä jumaloida, mutta kreivin leskenä häntä piiritettiin ja saarrettiin. Rikkaana, kunnioitettuna, älykkäänä ja kauniina omisti hän kaiken sen, mikä sekä miehiä että naisia houkutteli hänen seurueesensa yhtymään. Ja jos hänen käytöksensä olisi ollut vähemmän majesteetillistä, hänen sukkeluutensa vähemmän purevaa, niin olisivat liehittelijät katkeroittaneet hänen elämänsä. Mutta senlaisesta hän ei tahtonut mitään tietää ja älykkäisyytensä huomasi pian jokaisen miehen, jota velkansa yllyttivät etsimään pelastusta hänen rikkaudestaan, ja jokaisen naisen, joka pyrki hänen asemansa ja valtansa nojalla kuuluisaksi.
— Petolintujen tavalla ne minua piirittäisivät, jos olisin kyllin heikko ja typerä sitä suvaitsemaan, sanoi kreivitär Annelle. — Ne luikertelevat kuin koirat ja liehittelevät, niin että siitä voi tulla pahoinvoivaksi. Imartelijat ovat aina senlaisia; ne eivät ole kyllin älykkäitä huomaamaan, että heidän korupuheensa ovat hävyttömiä, se kun edellyttää että mairitteleminen muka olisi niin harvinaista, että siihen ansaan puuttuisi. Herrat, joilla on tyhjät kukkarot, tahtovat tietysti mennä kanssani naimisiin, ja naiset pyrkivät hienoon seuraan hameissani riippumalla. Mutta kyllä minä heidät opetan! En minä heitä arkaile.
Uhkauksensa hän säälittä täyttikin ja vapautti itsensä vähitellen kärkkyilijöistä, niin että toimeenpanemansa juhlat ja tanssijaiset olivat aikoinaan mainioimmat ja ne miehet, jotka häntä suosittelivat, olivat niin ylhäisiä ja rikkaita, ettei heillä voinut minkäänlaisia syrjäajatuksia olla.
Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua oli ensimäisiä vieraita. Eräänä päivänä tapasi hän heidät kahden Annen kanssa. Kun lakeija ilmoitti vieraan, tunsi Anne, joka istui sisaren kanssa samassa sohvassa, että hän vavahti ja huomasi hänen kasvoissaan ilmeen, jota ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt eikä milloinkaan toivonutkaan näkevänsä. Kasvoille levisi näet outo, pehmeä puna, joka teki katseenkin ihmeellisen syvälliseksi. Hän nousi vierastaan vastaanottamaan niinkuin kuningatar menee kuningasta vastaan, mutta katse oli niin väräjävän lempeä. Silmäin ilme oli niin kummallisen tyttömäinen. Nuori tyttöhän hän ikäänsä nähden olikin, vaikka hän oli ikäisistään niin erilainen ja oli elänyt niin kummallista elämää, että häntä aina ajateltiin vain kypsyneenä naisena eikä luultu hänen omaavan tyttöijän kainoja mielenliikutuksia ja helliä tunteita.
Hänen ylhäisyytensä oli yhtä kohtelias ja ystävällinen kuin ainakin. Hän viipyi vain hetken aikaa ja puheli ainoastaan senlaisista asioista, joihin sukulainen ujostelematta voi kajota. Mutta hänkin oli Annesta erilainen kuin ennen, vaikka hänen olisi ollut vaikea sanoa missä se erilaisuus oikeastaan ilmeni. Annesta hän näytti iloisemmalta, ikäänkuin olisi hän raskaasta taakasta vapautunut.