— Niinkuin niitä ei olisi ollutkaan, vastasi Klorinda. — Hän on aikoja sitten onnellinen vaimonsa kanssa — niin onnellinen, ettei hän minua muistakkaan. Minä luulottelin — ehkä alussa — että — jos hän olisi katsellut alas maan päälle ja — muistanut — olisi hän nähnyt, että minä uskollisesti hänen muistoaan kunnioitin. Mutta nyt olen varma että — hän keskeytyi naurahtaen. — Se oli vain luulotusta; sanoi hän taas, — kenties hän ei ole nähnyt eikä kuullut mitään sitten kuin kaatui jalkaini juureen — ja siinäkin tapauksessa hän on onnellinen, ukko parka. Niin, minä tahdon kantaa iloisia värejä, ja hän oikasi kauniit käsivartensa kuin pudistaen kahleita niistä — iloisia värejä — ja ruusuja ja jalokiviä — ja kaikkia — kaikkia mikä minua kaunistaa!
Seuraavana päivänä tuli Lontoosta kalliilla puvuilla täytetty arkku. Kun hän sitten ensi kerran lähti vaunuissaan ajelemaan, ei palvelijallakaan enää ollut surulivreeaa, ja kreivitär oli rikasvärisessä puvussaan kuin vasta auennut kukka.
Hänen talonsa kaupungissa avattiin taas ja järjestettiin hänen tulolleen. Hän palasi kaupunkiin suurella komeudella Anne sisarensa seuraamana. Kun matkavaununsa vierivät maantiellä, suuren palvelijajoukon seuraamana tahi yöksi poikkesivat kaupunkien ja kylien parhaisiin ravintoloihin, näyttivät kaikki tuntevan hänen nimensä ja säätynsä.
— Se on kreivi Dunstanwolden nuori leski, sanoivat ihmiset, — se kuuluisa kaunotar, joka on kaikkia muita nuoria naisia älykkäämpi ja lahjakkaampi. Naimisensa aikana sanottiin hänen ottavan kreivin vain nimensä ja arvonsa takia, mutta sitten tuli tietyksi, että hän teki kreivin hyvin onnelliseksi, vaikkei hän hänelle perillistä lahjoittanut. Tavallista pitempään kantoi hän surupukuakin puolisonsa kuoleman jälkeen ja näyttäytyy nyt vasta taas maailmalle.
Annesta tuntui kuin seuraisi hän kuninkaallista prinsessaa, ihmiset kun niin heitä töllöttivät ja ihmettelivät.
— Sinä et siitä välitä, että kaikkien silmät sinuun katsovat, sanoi hän sisarelleen; — sinä olet siihen tottunut.
— Minua on kaiken ikäni katseltu ja ihmetelty, vastasi kreivitär, — niin että sitä tuskin huomaankaan.
Kun he perille pääsivät, tervehdittiin heitä kunnioittavasti tervetulleiksi. Portit avattiin selki selälleen, etehisessä seisoivat kaikki palvelijat, taloudenhoitajatar etunenässä ja pieni neekeripoika, jonka silmät loistivat ilosta, kun hän taas sai emäntänsä nähdä, jota hän heimonsa tavalla jumaloitsi. Hänen toimenaan oli sylikoirain hoito ja hän seisoi kahta pientä koiraa hopeavitjoista pidellen. Kreivitär seisattui koiria hyväilemään ja kiittämään poikaa niiden hyvästä hoidosta. Osotettu suosio sai pojankin puhumaan, ja silmänsä loistivat ilosta kun hänellä muka oli jotakin kerrottavaa.
— Kun minä eilen kävelin koirain kanssa, teidän armonne, sanoi hän, — sattui muuan herra, joka tietää kenen ne ovat, näkemään ne. Hän kysyi milloin rouva kreivitär palaisi takaisin, ja minä vastasin että tänä päivänä. Se oli se vaaleakutrinen herra, jolla ei ole valetukkaa.
— Se oli herra John Oxon, teidän armonne, sanoi lähin lakeija.