Mutta he löysivät siellä ainoastaan kreivittären ja Anne neidin, joka harvoin tuli tänlaisiin iltaseuroihin, hän kun ei halunnut ottaa osaa juoruihin ja pintapuolisiin sukkeluuksiin. Anne neiti oli maailman silmissä vain ikävä, ruma olento, jolle parempiosainen sisarensa armollisesti antoi suojelustaan, ei kukaan kaivannut häntä milloin häntä ei näkynyt, eikä hänen läsnäolostaankaan paljon välitetty. Tänä päivänä häntä kenties kumminkin tavallista enemmän huomattiin, sen tähden että hänen kalpeutensa oli niin räikeässä ristiriidassa kreivittären loistavaan väriin ja kukoistukseen. Ristiriitaisuus heidän välillään oli ainakin suuri, mutta nyt olivat Annen kalpeat kasvot valkoiset kuin aaveen, silmäin alla oli mustat juovat ja muutoinkin hän näytti riutuneelta. Kreivitär oli puettu karmosiinipunaisesta, kukkaisesta silkkikankaasta tehtyyn pukuun, kaulaa ja käsivarsia ympäröi kalliit, keltaiset pitsit, ja sankka tukka oli korkealle muovailtu, niin että hän oli tavallistaankin komeampi ja kauniimpi, ainakin vieraat niin päättelivät ja sanoivat sen kreivittärellekin. Mutta eihän se ollut mitään outoa, kreivitär kun oli niitä naisia, joilla on se ihmeellinen ominaisuus, että he aina kun heitä näkee, näyttävät entistään kauniimmalta ja suloisemmalta.
Tullessaan portaita alas pukuhuoneestaan, vavahti portaiden juurella seisova Anne, nähdessään hänen kauniin pukunsa ja verevät kasvonsa.
— Miksi sinä vavahdat, Anne, aivan kuin olisin aave? kysyi hän. —
Näytänkö minä aaveelta? Ei peilini ainakaan sitä sanonut.
— Et, virkahti Anne, — mutta sinä olet — niin — korea ja punakka — ja minä — —
Kreivitär riensi portaita alas Annen luo.
— Sinä et ole korea etkä punakka, sanoi hän.
— Sinähän se oletkin aave. Mitä tämä on?
Hetkisen viipyi Annen lempeä, raukea katse avutonna sisaressa, sitten sanoi hän heikolla äänellä:
— Luulen, sisko, olevani sairas. Minua värisyttää ja pyörryttää.
— Rupea sitten vuoteesen ja haeta lääkäri. Sinun täytyy pitää huolta terveydestäsi, sanoi kreivitär. — Sinä näytät todella sairaalta.