— Ei, vastasi Anne, — minä pyydän sinua, sisko, anna minun jäädä luoksesi tänne täksi iltaa; se virkistää minua. Sinä olet niin voimakas — anna minun —
Hän tapaili kädellään sisarta, mutta käsi vaipui hervotonna alas.
— Mutta tänne tulee niin paljon lörpötteleviä ihmisiä, sanoi kreivitär kummallinen katse silmissään. — Sinähän et pidä seuraelämästä ja tänlaisina päivinä ovat huoneeni täynnä. Se vain väsyttää ja kiusaa sinua.
— Minä en välitä ihmisistä — — minä tahdon olla luonasi, sanoi Anne kummallisella itsepintaisuudella. — Minua vaivaa outo luuloitus, minä pelkään istua yksin huoneessani. Se on vain heikkoutta. Anna minun jäädä tänne luoksesi.
— Mene sitten pukua vaihtamaan, sanoi Klorinda, — ja pane hiukan punaa poskille. Tule kun tahdot. Sinä olet kummallinen olento, Anne.
Sen sanottuaan meni hän huoneisinsa. Niinkuin iskut ja kivut voivat vaikuttaa tunnottomuutta ja kuumeen houreita, niin löytyy onnettomuuksia ja kauhujakin, jotka voivat samaa vaikuttaa. Kun hän seisoi pukuhuoneessaan peilin edessä, kammarineitsyen pukiessa häntä kirjavaan silkkipukuun ja laitellessa hänen tukkaansa, tunsi hän sen hetken kuluneeksi, jolloin hän olisi voinut huutaa ja ilmoittaa itsensä, se oli häneen jättänyt kuoleman kaltaisen hiljaisuuden, ikäänkuin olisi vaara kuolettanut kivun ja kumminkin jättänyt sielunkyvyt selviksi. Hän ei unohtanut sitä, joka makasi piilotettuna sohvan alla ja tuijotti lasinkaltaisilla silmillä, — hän näki jäykkäin silmäin katseen, kiemuroivat kiharat ja veriuurteen oikeassa otsankulmassa yhtä selvästi kuin ensimäisellä kauhunhetkelläkin, jolloin hän tuijotti elottomaan ruumiisen. Mutta verensä virtasi nyt rauhallisemmin, valtasuonen raju tykytys oli tauonnut ja kova sydämentykytys, joka uhkasi tukehduttaa häntä ja pakotti häntä läähättämään ja vaikeroimaan. Rakkauden voiman voittamana oli naisellinen heikkous ensi kerran elämässään yllättänyt hänen, muutoin ei mikään maailmassa olisi voinut häntä senlaiseen ahdistukseen ja tuskaan saattaa. Ennen hän oli senlaista nimittänyt naisten hassutuksiksi, vaan nyt oli toisin — lyhyen ajan oli hän ollut nainen — nainen, joka oli levännyt sielunsa rakastetun rinnoilla, jossa entinen masentumaton voimansa herpoi.
Mutta se ei ollut tämä lempeä ja rakastava nainen, joka nyt meni huoneesensa vieraitaan odottamaan, tietoisena sen toverin läheisyydestä, joka siellä häntä odotti, — sillä toverinaan hän häntä ajatteli nyt niinkuin ennenkin, kun hän seurasi häntä milloin teaatterissa, milloin ratsastusretkillä ja kun hän seisoi hänen rinnallaan tanssiaisissa. Nytkin hän oli hänen läheisyyteensä asettunut, ja hän pysyisi siinä, kunnes hän voisi hänestä vapautua.
— Huomenna hän jo on poissa, jos voin hyvin näytellä, sanoi hän, — ja sitten voin elää vapaana naisena.
Sohvassa istuen otti hän aina vieraitaan vastaan. Kun hän tänä päivänä tuli huoneesen, seisattui hän hetkeksi sohvan ääreen. Hän tunsi kalpenevansa ja puri kovasti alahuultaan.
— Tämä on hautausmaa, sanoi hän. — Olen istunut hautakivellä ja sen alla oli — jotakin pahempaa kuin tässä, jos vain olisin voinut sen nähdä. Tässähän ei sen enempää ole.