Kun vieraat ilmoitettiin ja ne nauraen ja jutellen parveilivat sisään, kohosi hän tavalliselta paikaltaan niitä vastaanottamaan ja käytöksensä oli miellyttävän suloista. Hän kuunteli heidän juorujaan, ja vaikkei hänellä ollut tapana niihin ottaa osaa, niin hän tänään oli niin sukkelakielinen, etteivät jutut päässeet ikävystyttämään. Hänen ympärilleen kokoontui kirjava seurue, mutta hän puhutteli jokaista, ja sanoi sanoja, joita he jälestäpäin muisteleisivat. Hovin henkilöiden kanssa jutteli hän kuningattaren oikuista ja Marlboroughin herttuattaren kovakouraisesta hallituksesta; valtiomiesten kanssa puheli hän niin taitavasti ja älykkäästi, että ne erosivat hänestä kadehtien Osmonden herttuaa, jonka onni olisi riittänyt tusinamäärälle miehiä, sillä heistä oli epäoikeutettua, että hän, jolla jo ennestään oli arvoa, rikkautta ja mainetta, sen lisäksi vielä saisi senlaisen morsiamen. Keikareiden ja viisastelijain kanssa laski hän vilkasta leikkipuhetta, ja nuoria kaunottaria imarteli hän niin taitavasti, että heidän itserakkautensa kasvoi ja he unhottivat pelkonsa, että kreivitär heidän kauneuttaan himmentäisi.
Eikä hän kumminkaan nauraessaan ja puhellessaan herennyt ajattelemasta sitä, joka — niinkuin hänen ahdistetussa sielussaan tuntui — makasi siinä lähellä kuunnellen tuijottavilla, ilkkuvilla silmillä. Hän ei päässyt siitä ajatuksesta vapaaksi, — että se kuuli, että se näki lasinkaltaisilla sinisillä silmillään, ja että se, tietäen olevansa kahlehdittu kuoleman ja hiljaisuuden liikkumattomilla kahleilla, voimattomana raivosi ja kiroili, kun se ei voinut niistä vapautua ja huutaa kostoaan kuuluville ja vieriä heidän keskeensä hänen ja ihailijainsa jalkain juureen.
Mutta sitä hän ei voi, sanoi hän yhä uudelleen hampaittensa takana, — sitä hän ei voi.
Muutamakseen huomasi hän Annen katseen, joka avutonna riippui hänessä. Näytti todellakin kun pyrkisi hänen heikkoutensa sisaren läheisyyteen, hänen voimakkuudestaan tukea saamaan, sillä hän oli pysytellyt sisaren läheisyydessä ja näytti nyt rukoilevan jonkinlaista suojelusta, jota hän oli liian kaino ääneensä pyytämään.
— Sinä olet liian heikko olemaan täällä Anne, sanoi kreivitär. —
Olisi parempi, että menisit huoneesesi.
— Minä olen kyllä heikko ja huono, virkahti Anne matalalla äänellä, — mutta en liian heikko täällä olemaan. Minä olen aina huonovoimainen. Toivoisin itselleni sinun voimaasi ja rohkeuttasi. Sisko anna minun istua — tähän. Hän laski vapisevan kätensä sohvan tyynyille, — kenties hän ajatteli, että tämä paikka oli kuin valtaistuin, johon ei muut kuin kuningataremäntä uskaltanut istuutua.
— Sinä olet liian nöyrä, sisko raukka, sanoi Klorinda. — Eihän tämä ole mikään kruunausistuin tahi tuomarin tuoli. Istu, istu vain! — ja minä käsken tuomaan viiniä sinulle.
Hän kutsui sisään lakeijan ja käski hänen heti mennä viiniä hakemaan, sillä kun Anne vaipui sohvalle, kalpenivat hänen kasvonsa yhä enemmän.
Kun lakeija toi viiniä, kaasi kreivitär sitä lasiin ja pakotti häntä juomaan niin paljon, että kalpeus hänen kasvoistaan hävisi. Sitten kääntyi hän lakeijalta kysymään raikkaalla, sointuvalla äänellään:
— Joko Jenfry tuli takaisin herra John Oxonin luota? ja uteliaat vieraat höröstelivät tarkkaan kuullakseen mitä hän sanoi.