— Ei hän ole tullut, teidän armonne. Hän sanoi saaneensa käskyn odottaa.
— Mutta ei koko päivää, sanoi hän laskien Annen tyhjentämän lasin tarjottimelle. — Luuliko hän minun käskeneen hänen yönkin siellä olla. Tuo viestinsä minulle, niin pian kuin hän tulee.
— Palvelijat ovat aina senlaisia, sanoi hän lähinnä seisoville. — Sukkeluutta ei livreealla ja palkalla osteta. Ne tottelevat vain sanallisesti. Herra Oxon lähti niin pian täältä aamusella, että unhotin kysyä häneltä erästä tärkeää asiaa, sentähden lähetin lakeijan kutsumaan häntä takaisin.
Anne nousi seisalleen.
— Sisko — minä pyydän — anna minulle vielä lasillinen viiniä.
Kreivitär ojensi hänelle sen heti ja hän tyhjensi sen ahnaasti.
— Saavuttiko hän hänet? kysyi eräs utelias rouva, joka tahtoi puhetta jatkaa.
— Ei, sanoi kreivitär naurahtaen, — mutta hänellä lienee ollut hyvin kiire, sillä palvelija lähetettiin heti hänen lähdettyään. Minä käskin hänen silloin myöhemmällä mennä herra Oxonin asunnolle ja jättää sanani hänen omiin käsiinsä, ja siellä hän nyt luulee olevansa pakotettu hänen tuloaan odottamaan.
Muutamalla pöydällä oli hänen lyijynuppuinen ratsuruoskansa; hän oli näet nähnyt parhaaksi antaa sen olla siinä ikäänkuin olisi se siihen unohtunut, hän oli alas tultuaan nähdessään sen ruvennut vapisemaan ja tuntenut vastustamatonta halua piilottaa sitä. — Ja mitä minä vapisen, sanoi hän, sitä täytyy minun uskaltaa uhitella — muutoin olen hukassa. Sentähden antoi hän ruoskan jäädä paikoilleen.
Muuan hento, sinisilmäinen kaunotar, joka aina ihailijainsa nähtäväksi koetti saattaa vahankaltaista hentouttaan, nosti ruoskaa pienellä, valkoisella kädellään.