— Kuinka teidän armonne voi tällä letkauttaa? kysyi hän. — Se on naiselle liian raskas — mutta teidän armonne ei ole — ei ole —
— Ei ole oikein nainen, sanoi Klorinda seisoen suorana ja upeana ja hymyillen katsellen hentoon kaunottareen säihkyvillä silmillään.
— Ei nainen, virkahti kaksi viisastelijaa yhtä aikaa, — vaan jumalatar — olympialainen jumalatar.
Hento kaunotar ei voinut kärsiä vertauksia, jotka näyttivät vähentävän hänen ylimaailmallista sulouttaan. Vaivaloisesti nosti hän ratsuruoskaa, niin että valkoisen kalvosen kauneus, kauniine sinisine suonineen tuli näkyviin.
— Ei, soperteli hän, — sitä nostamaan vaaditaan vankan miehen kättä. Minä en voi sitä pitää, vielä vähemmin hevosta sillä letkauttaa. Ja osottaakseen, että siihen tarvittiin raakaa voimaa, jota hänen naisellisuudeltaan täydellisesti puuttui, pudotti hän sen lattialle — ja se vierähti sohvan laidan alle.
— Nyt, ajatus leimahti hänen aivoihinsa kuin salama, — nyt hän nauraa!
Hän ei ennättänyt liikahtaakkaan ennenkuin jo pari kolme hienoa herrasmiestä oli polvillaan ja jokainen heistä olisi varmaan pistänyt kätensä sohvan alle etsiäkseen sitä, ellei Jumala olisi häntä pelastanut! Ja Jumalaa hän ajatteli tällä vaaran hetkellä — — Jumala! — Ja ainoastaan se, joka on ihmistä ylempänä, olisi voinut sanoa miksi.
Sillä Anne — kalmankalpea ja vapiseva Anne parka — ehätti ihmeteltävällä notkeudella pistämään kätensä sohvan alle ottamaan ruoskaa, jonka nosti ylös toisten nähtäväksi.
— Tässä se on, sanoi hän, — enkä minä, sisko, ensinkään ihmettele että se putosi — se kun on niin raskas.
Klorinda otti sen häneltä.