— Minä en vasta kesytä Pirun kaltaisia hevosia, sanoi hän, — ja siivommille eläimille se on liian raskas; minä panen sen pois.
Hän astui huoneen poikki ja asetti sen muutamalle hyllylle.
— Se oli aina liian raskas — muille paitsi Pirulle. Se on osansa näytellyt, sanoi hän ja kasvoihin, — jotka silmänräpäyksen ajan olivat olleet värittömät — nousi purppurahohde ja hän hymyili niin kummallisesti, että katsojat itsekseen arvelivat, että hän Osmondea ajatellessaan niin punastui. Mutta muutamien minuuttien kuluttua näkivät he niissä taas samanlaisen hohteen. Eräs lakeija astui sisään, tarjottimella kantaen kahta kirjettä. Toinen niistä oli herttuallisella kruunulla suljettu iso kirje, sen näki hän ensin ja otti sen käteensä ennenkuin palvelija ehti mitään virkkaa.
— Hänen ylhäisyytensä sananlennättäjä on saapunut Ranskasta, sanoi hän, — käskyllä että kirje heti annettaisiin teidän armollenne.
— Hänen ylhäisyytensä tulee kai ennemmin kotiin kuin on voitu toivoakkaan, sanoi hän katsahtaen toista kirjettä.
— Se on teidän armonne oma kirje, selitti palvelija hiukan pelokkaasti. — Jenfry toi sen tullessaan takaisin odotettuaan siellä kolme tuntia eikä herra Oxon vieläkään ollut tullut kotiin.
— Hyvä. Asia saa jäädä huomiseen, sanoi kreivitär.
Hän piteli herttuan kirjettä kädessään ja kun vieraat huomasivat hänen odottavan heidän lähtöään lukeakseen sitä, alkoivat he hyvästellä. Yksitellen tahi pari kolme ryhmässään lähtivät vieraat. Herrat kumarsivat syvään ja veivät mukanaan kiihottavan muiston hänestä, kun hän karmosiinipunaisessa puvussaan, kauniina ja upeana seisoi heidän edessään, mutta kuninkaallista ryhtiä ikäänkuin pehmitti ja lämmitti kädessään oleva kirje. Naiset kadehtivat häntä, kun hänen eteensä, niin kauas kuin ihmissilmä voi nähdä, levisi niin täydellisen rakkauden onnellinen tulevaisuus, sillä aikaisimmasta nuoruudestaan saakka oli Gerald Mertoun itseensä kiinnittänyt naisten silmät. Ja hänessä näytti ruumiillistuneen kaikki mitä nainen koskaan oli voinut unelmoida tahi mitä naisen kunnianhimo ja rakkaus koskaan voisi tavoitella.
Viimeisen vieraan mentyä kääntyi Klorinda, kiskasi auki kirjeen ja painoi sitä lujasti huuliaan vasten. Ennenkuin hän luki yhdenkään sanan suuteli hän monet kerrat intohimoisesti kirjettä, huolimatta Annen läsnäolosta. Ja suudeltuaan alkoi hän lukea hehkuvin poskin ja sykkivin sydämin, ja silmänsä ahmivat seuraavia sanoja:
"Jos tämän kirjeeni alkaisin näillä sanoilla: 'Jumalatar ja kuningatar ja sieluni hallitsijatar', niin mitäpä se muuta olisi kuin 'Rakastettuni' ja 'oma Klorindani', sittenkuin näihin sanoihin sisältyy kaikki mitä miehen sielu halajaa ja hänen ruumiinsa himoitsee? Ruumiini ja sieluni ikävöivät sinua, rakkaani, suloisin, kauniin nainen, minkä luonnon käsi koskaan on muodostanut kuolevaisten onneksi, niin että on ollut tarpeellista anoa taivaan apua voidakseni kärsiä nämä päivät loppuun, jotka vielä erottavat minut siitä hetkestä, joka tekee minut onnellisimmaksi mieheksi ei ainoastaan Englannissa, eikä maan päällä, vaan koko Jumalan avarassa maailmassa. Minun täytyy uudestaan rukoilla taivasta, ja todella minä rukoilenkin sitä antamaan minulle nöyryyttä, jotta muistaisin etten ole Jumala, vaan ainoastaan ihminen — ainoastaan ihminen — — vaikka saan jumalattaren painaa rintaani vasten ja katseeni saa vaipua silmiisi, jotka ovat syvät kuin paratiisin kaivot ja kumminkin katseilleni ilmaisevat niin ihmeellistä rakkautta, kuin senlainen sielu ainoastaan voi naisessa elvyttää ja sen kautta tehdä hänet miehen vertaiseksi. Niinä raskaina päivinä kuin etäältä katselin sinua palavalla sydämellä, tuskastutti minua, etteivät kunnian pyhät säännötkään voineet karkoittaa ja kuolettaa niitä ajatuksia, jotka valtasuonen tykytyksen kanssa kilpaa sielussani kohisivat, yhtä vähän kuin valtasuonen tykytystäkään muu kuin kuolema voi ehkäistä. Ajatukseni alinomaa kuvitteli sinua, se kiusoitti ja haavoitti minua — miten kaunis, notkea vartalosi antautuisi voimakkaan miehen käsivarrelle ja miten kaunis pääsi raskaine tukkakruunuineen lepäisi hänen olkaansa vasten, — ja miten hänen sydänjuurensa vavahtelisi katsellessaan sinua silmiin ja punaisia, täyteläisiä huuliasi suudellessaan. Tätä mieleni kuvaili yöllä ja päivällä ja se kiusoitti minua niin, että väliin pelkäsin järkeni sekaantuvan ja tulevani mielettömäksi. Ja nyt — nyt on minulla lupa sitä ajatella — valvon öisin, ajatuksissani nauttien tuosta haavekuvasta, ja joskus nousen vuoteeltani polvistuen kiittämään Jumalaa siitä, että hän vihdoin on antanut minulle sen mikä toden totta on omani! — Sillä, rakkaani, minusta tuntuu siltä, että kumpainenkin meistä on osa toisestaan, ja että meissä senlaiset luonnonvoimat rientävät toisiaan vastaan, että luonto itsekkin puhkeaisi valittamaan, jos meidät erotettaisiin. Jos väliimme nousisi joku aave, jos löytyisi jotakin, joka voisi meidät erottaa — vannokaamme, että se vain lujemmin meidät yhdistäisi, ja että toistemme syliin suljettuina ei mikään voi yhdistyneitä voimiamme lannistaa. Suloinen lemmittyni, kauniit huulesi kenties hymyilevät ja sinä sanot: 'Hän, — oma Geraldini, on mieletönnä ilosta', (sillä kunnes sydämeni sykähtää viimeisen kerran, kunnes makaan kylmänä ja kankeana kuolinvuoteellani, muistan äänesi sulosoinnun kuin sanoit: 'oma Geraldini! oma Geraldini!'). Minä pyydän sinua todella puolustamaan minua, sillä niin ilosta hurmaantunut ihminen kuin minä, ei voi olla täydellä järjellään ja joskus tuntuu kuin hoipertelisin linnan puutarhassa kävellessäni, kun onneni minua pyörryttää. Mutta kohta, kohta jalo, ihana armaani, on maanpakolaisuuteni loppunut, ja kirjeeni asiana onkin oikeastaan ilmoittaa sinulle, että neljän päivän kuluttua saavat lakeijasi avata ovesi minulle, ja minä astun sisään jalkaisi juureen polvistumaan ja sitten minä nousen ja suljen sykkivää sydäntäni vasten hänet, joka kohta on oleva oma, rakas vaimoni."