Hänen kasvonsa muuttuivat jälleen lempeiksi, kovat piirteet olivat siitä täydellisesti kadonneet ja silmäripset kiilsivät kosteina. Anne istui levottomasti katsellen häntä, hän pelkäsi puhua, sillä hän tiesi ettei hän sillä hetkellä ollut maan päällä, vaan että vähin äänikin toisi hänet sinne takaisin, ja että olisi hyvä, että hän niin pitkään kuin mahdollista olisi sieltä poissa.
Hän luki kirjeen kolmeen kertaan, viipyen joka sanalla, ja päästyään viimeiseen käänsi hän kirjeen ja alkoi taas uudestaan. Kun hän vihdoin katsahti ylös oli huulilla hajamielinen hymy, sillä hän oli todellakin hetkeksi unohtanut.
— Toistensa syliin suljettuina, toistensa syliin suljettuina. Oma
Geraldini! Oma Geraldini! Mikä toden totta on omani — on omani!
Anne nousi ylös, meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Hän puhui matalalla, sorretulla ja pakotetulla äänellä:
— Tule pois täältä, sisko, hetkeksi vain — tule pois täältä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kreivitär istuu kirjoittamassa.
Kreivitär tiesi vallan hyvin, että hänen tavallisella ajalla täytyi lähteä paneilisalongista, ellei hän tahtonut huomiota herättää, sillä hän oli elämänsä järjestänyt täsmällisen säännöllisesti. Milloin hän söi päivällistä kotona, ruokailivat Anne ja hän yhdessä isossa ruokailuhuoneessa kimmeltävien hopea- ja lasiastiain alla notkuvan pöydän ääressä, ja puuteroidut, kultasilaiset lakeijat palvelivat heitä, kuin olisi huone ollut vieraita täynnä. Lordin kuoltua istui kreivitär usein myöhään yöhön kirjoitellen kirjeitä ja lukien tilojaan koskevia asiakirjoja, joiden hoitoa hän ei muitten ylhäisten naisten tavalla huolettomasti uskonut isännöitsijäin ja lakimiesten käsiin. Hän tarkasti itse kaikki paperit ja luki tarkoin arentikontrahdit ja kauppa-asiakirjat, ennenkuin hän kirjoitti nimensä niiden alle, ja kun hän huomasi niissä jotakin, mikä häntä ei tyydyttänyt, kutsutti hän sekä isännötsijät että lakimiehet luokseen asiaa selvittämään.
— En minä — eikä kukaan toinenkaan — koskaan ole nähnyt senlaista päätä naisen hartioilla, sanoi hänen asianajajansa. Ja Dunstanwolden ja Helverslyn ylin isännöitsijä vapisi nähdessään kreivittären reippaan käsialan kirjeen päällä.
— Senlainen nainen! sanoi hän. — Senlainen nainen! Koeta valhetella hänelle, jos voit; koeta vehkeillä pakoon, jos se onnistuu; koeta pienimmälläkin rehellisellä kepposella häntä pettää, niin saat nähdä mitä siitä seuraa. Hän on niin saakelin tarkkanäköinen, että ellei hän olisi yhtä anteliaskin, niin ei kukaan voisi häntä palvella ja rehellisyydellä päästä eteenpäin. Hän meni pukuhuoneesensa ja puetti itsensä yhtä komeasti päivälliseksikin. Ennenkuin hän lähti alas, lähetti hän kammarineitsyensä jollekin asialle, ja jäätyään yksin meni hän peilin ääreen ja katseli tarkkaavasti kasvojaan. Osmonden kirjettä lukiessaan olivat hänen kasvonsa hehkuneet; mutta tultuaan takaisin maan päälle ja sillä aikaa kun kammarineitsy puki häntä, oli hehku vähitellen sammunut ajatellessa mitä takanaan ja edessään oli. Tuo eloton ruumis olisi nyt niin hirvittävän kankea ja jäykkä ja sen silmät tuijottaisivat. Hänen ei koskaan ennen ollut tarvinnut käyttää ihomaalia kasvoihinsa, niillä kun luonnostaan oli niin heleä väri; mutta niinkuin jokaisella ylhäisellä naisella siihen aikaan oli punaista ihomaalia varalla, niin hänenkin toalettikoristeittensa joukossa oli pieni rasia, joka sisälsi kaikkia sitä, mitä hän tänlaisessa tapauksessa voi tarvita. Hän avasi sen ja otti siitä ihomaalia, jota hän nyt ensi kerran tarvitsi.