— Ei ole tullut, rouva kreivitär, vastasi palvelija. Palvelija meni tiehensä tyytyväisen näköisenä kun ei kreivitär sen enempää virkkanut. Hän tiesi tovereinsakkin olevan mielihyvillään, kun ei heidän palvelustaan enää tarvittu. Ne olivat laiskaa joukkiota, eivätkä mielellään pitkään valvonneet kun ei ollut isoja kemuja, jolloin voivat juomarahoja ansaita.
Anne kyyrötti kalpeana ja riutuneen näköisenä isossa nojatuolissa. Kun hän kuuli ovia suljettavan ja salpoja laskettavan alas yöksi tiesi hän, että hänetkin lähetettäisiin pois. Ovet suljettin alakerrassa ja kun kaikki oli valmista, vallitsi yön hiljaisuus, niinkuin on tavallista taloissa, joissa työntekijät ovat levolle menneet. Se oli jokapäiväinen asia, mutta kumminkin eräs nainen tänä yönä tunsi hiljaisuuden niin painavaksi, että oma hengityksensäkkin oli liian äänekästä.
— Mene levolle, Anne, sanoi hän. — Olet nyt jo liiaksi valvonut.
Anne nousi tuoliltaan ja lähestyi sisarta.
— Sisko, sanoi hän niinkuin ennenkin, — anna minun jäädä.
Hän oli heikko raukka, ja siltä hän näyttikin kalpeine elottomine kasvoineen, raukeine silmineen ja kostea hiuskihara otsalla. Hän näytti liian heikolta ollakseen silmänräpäyksenkään ajan sen esteenä, jonka tänä yönä täytyi tapahtua, ja hänen estelemisensa tuntui melkein kiusalliselta.
— Ei, sanoi kreivitär, rypistäen kaunista otsaansa häneen katsoessaan. — Mene sinä vain huoneesesi nukkumaan. Minun täytyy tehdä työtä ja tänä yönä lopettaa mitä olen alkanut.
— Mutta — mutta — änkytti Anne, jota sisaren voimakas luonne taas tavallisuuden mukaan peljätti ja masenti, — enkö voisi auttaa — tehdä jotakin — siitä työstä — jota sinun täytyy lopettaa — vaikkapa kuin vähä. Enkö millään — voi sinua auttaa?
— Et millään, vastasi Klorinda, oikaisten täyteen pituuteensa ja katseensa synkistyi. — Mitäpä sinä ymmärtäisit?
— Ehkä jotakin vähän — jotakin aivan vähäistä? kysyi Anne, ja hänen sormensa liikkuivat hermostuneesti, tuo kauhea pelko kun niin ahdisti häntä, sillä oli todella kauheaa nähdä sisaren otsan synkistyvän. — Sisko, minä olen sinua niin rakastanut — minä olen sinua niin rakastanut, että järkeni joskus ikäänkuin selkenee, ja minä voin käsittää enemmän kuin luulisikkaan — — kun toivon voivani sinua palvella. Kerran sinä sanoit — — kerran sinä sanoit — —