— Mutta elämä on niin lyhyt, sanoi hän Osmondelle. — Se tuntuu lyhyeltä kun se kuluu senlaisessa onnellisuudessa kuin meidän; ja kun hetki tulee — sillä, oma Geraldini, minä näen sen jo hengessäni — sen hetken, jolloin polvistun kuolinvuoteesi ääressä ja näen silmäsi sulkeutuvan, tahi sinä minun, niin täytyy olla niin, että jäljelle jäävä tietää, ettei eroa kestä ijankaikkisesti.
— Ei sitä voi kestää, armas, onhan rakkaus ijankaikkinen, sanoi
Osmonde.
Tänlaisina onnen hetkinä oli hänen käytöksensä hellää ja lempeää kuin lapsen, ja hänen isot, kauniit silmänsä kimaltelivat kuin kyyneleistä. Niin oli nytkin kun hän kohotti ne häneen.
— Tahdon voitavani tehdä, sanoi hän. — Tahdon täyttää kaikki käskyt, tahdon usein rukoilla ja antaa almuja ja täyttää velvollisuuteni ja pyrkiä hyväksi, jottei Hän, kun loppu tulee, erottaisi minua sinusta, vaan antaisi minun jäädä läheisyyteesi — joskin alhaisimmalle paikalle, kaiken alhaisimmalle — että voin kasvosi nähdä, ja tiedän sinun näkevän omani. Me olemme niin täydellisesti Hänen vallassaan, Hän voi kanssamme tehdä tahtonsa mukaan; mutta minä tahdon Häntä totella ja rukoilla niin, että Hän laskee minut sisään.
Kummallisen nöyränä meni hän Annelta tiedustelemaan hänen uskonnollisia velvollisuuksiaan ja uskonkappaleitaan, mitä kirjoja hän luki ja missä jumalanpalveluksissa hän tapasi käydä.
— Sinä olet kaiken ikäsi ollut hurskas nainen, sanoi hän. — Ennen kaikki senlainen tuntui minusta joutavalta, mutta nyt — —
— Mutta nyt — —? sanoi Anne.
— En tiedä mitä uskoisin. Haluaisin oppia.
Mutta kuunnellessaan Annen yksinkertaisia selityksiä ja lukiessaan vaikeasti ymmärrettäviä saarnoja, tuli hän vain levottomaksi ja tyytymättömäksi.
— Ei se ole niin, sanoi hän eräänä päivänä syvällä huokauksella. — Se on jotakin enempää, syvällisempää ja suurempaa, se ei voi saarnoihisi sisältyä. Ne herättävät minussa vain kapinallisia kysymyksiä.