— Vaimoni! kohta oma vaimoni ja omani elämän loppuun asti.
— Ei, ei huudahti Klorinda painaen kasvonsa hänen kasvoonsa, — mutta ijankaikkisesti, sillä rakkauden elämällä ei ole loppua.
Niinkuin lordi vainajakin oli ihmetellyt ja jumaloinut hänen käytöksensä lumoavaa suloutta, niin tämä hänen seuraajansakkin. Ja kun herttua oli lahjakkaampi ja hänellä oli suurempi runollinen kuvitusvoima kuin Dunstanwoldella, ja oli hänen rakastamansa, jota ukko raukka ei ollut, niin hänellä oli tuhatkertaista taitoa ja syytä ihailla morsiamensa hellää lempeyttä. Niinkuin hän varreltaan oli muita naisia pitempi, niin hänen rakkautensakkin tuntui korkeammalta ja suuremmalta ja niin kuin kauneutensa oli virheetön, niin rakkautensakkin tunnerikkauteensa nähden tuntui olevan puutteeton. Siinä ei ollut epäilystä eikä ylpeyttä; mitkään rajat eivät voineet sitä ehkäistä, mikään laki ei hillitä, eikä sen syvyyttä voinut mitata.
Herttuaa liikutti syvästi hänen harras pyrkimisensä saada häntä tuntemaan ja itsekkin tuntea, että samassa hetkessä kuin hän hänen omakseen tuli, niin hänen entinen elämänsä oli kuin sitä ei olisi ollutkaan.
— Olen vasta luotu olento, sanoi hän; — ennenkuin sinä kutsuit minua armaaksesi, ei minulla ollut elämää! Sitä ennen oli kaikki pimeyttä! Sinä, oma Geraldini, sanoit: 'Tulkoon valkeus, ja valkeus tuli!'
— Hiljaa, hiljaa, armas, varoitteli hän. — Sanasi asettavat minut liian lähelle Jumalaa.
— Eikö rakkaus ole Jumala, huudahti Klorinda kädet hänen olkapäillään ja kasvot häneen kohotettuina. — Mitäs muuta? Rakkauden me tunnemme; rakkautta me jumaloimme ja palvelemme; rakkaus voittaa meidät ja lahjoittaa meille taivaan. En uskonut mihinkään ennenkuin sen tunsin. Nyt polvistun joka ilta ja rukoilen anteeksi antamusta ja kelvolliseksi tulemista.
Totta onkin, ettei hän sitä ennen ollut polvistunut rukoilemaan, mutta siitä ajasta pitäen ei kukaan nunna luostarissaan voinut useammin ja hartaammin rukoilla, ja hän rukoili aina, että entisyys annettaisiin hänelle anteeksi, että tulevaisuus siunattaisiin ja häntä opetettaisiin elämään niin, ettei pieninkään varjo tulevia vuosia pimittäisi.
— En tiedä mitä yläpuolellani on, sanoi hän, — en voi valhetella ja sanoa että sitä rakastan ja siihen uskon, mutta jos jotakin on olemassa, niin sen täytyy olla suuri valta, muutoin ei maailma olisi luotu niin ihmeelliseksi ja minä ja kaikki, jotka siinä elävät — — ja jos Hän on meidät luonut, niin täytyy hänen tietää itsensä olevan siihen syypään, kun Hän on meidät heikoiksi ja pahoiksi luonut. Ja Hänen täytyy ymmärtää miksi meidät on senlaisiksi luotu, ja kun tomuun heittäydymme apua ja anteeksi antamusta anomaan — niin Hän varmaan meitä kuulee! Me emme mitään tiedä, me emme ole mitään saaneet oppia; meillä on ainoastaan muuan vanha kirja, joka vieraiden käsien kautta ja vieraista kielistä on meille saatettu ja joka kenties sisältää pelkkiä juttuja. Meillä on niin vähän, ja niin suuret vaarat uhkaavat meitä, mutta rakkauden tähden tahdon rukoilla niitä puutteellisia rukouksia, joita meille on annettu, ja rakkauden tähden ei mikään tomu ole minulle rukoillessani liian alhaista maatakseni.
Oli todella ihmeellistä — vaikkei niin vallan ihmeellistäkään, ellei maailma arastelisi senlaisia asioita myöntää — että hän Geraldinsa kautta, joka vain oli jalo ja ylevämielinen mies, johdatettiin Jumalan istuimen eteen polvistumaan, nöyrimmän kristityn tavalla, vaikkei hän ollut oppinut uskomaan vaan ainoastaan rakastamaan.