* * * * *
Hän kohteli lapsi parkaa niin ystävällisesti pyörtymis- ja itkukohtausten kestäessä, että palvelijatkin, jotka kutsuttiin häntä auttamaan, palasivat ihmetellen niin ylhäisen naisen jaloa ylevämielisyyttä, joka kesken oman onnen alentuu ainaista olentoa lohduttamaan. He näet älykkäästi arvasivat ja häikäilemättä juttelivat tytön olevan herra John Oxonin uhreja ja että hän samalla kun käänsi selkänsä velkojilleen käytti tilaisuutta hylätäkseen maalaiskaunottarensa, johon hän alkoi kyllästyä.
Työmiehet, jotka juuri muurasivat kiinni kellarikäytävään vievää aukkoa, olivat kuulleet muutamia sanoja palvelijain puheesta ja puhuivat keskenään siitä työskennellessään.
— Hän on todella ylhäinen nainen, sanoivat he. — Sillä naisten ei ole tapana ystävällisesti kohdella miehen hylkäämää leikkikalua, vaikkeivät hänestä itsestäänkään huolisi. John herrahan oli kauan aikaa hänen oma ihailijansa, ja ennenkuin hän meni vanhan kreivin kanssa naimisiin, luultiin hänen olleen häneen rakastuneen. Hän oli siihen aikaan viisitoista vuotias vain ja ylpeä, vallaton kaunotar, ja Oxonkin oli yhtä kaunis ja hänellä oli semmoiset siniset silmät, joilla kyllä voi naisen sydämen valloittaa. Mutta hän oli jo kuusitoistavuotiaana irstainen veijari, ja tänlaisia juttuja kuin tämäkin, on hänestä kuulunut sitte myöten kun hän oli poikanen vain. Onpa oikein hyvä tyttö paralle, että kreivitär sai hänet nähdä. Hän on luvannut suojella häntä ja aikoo jo tällä viikolla lähettää hänet Dunstanwoldeen. Jospa kaikki ylhäiset naiset olisivat hänen kaltaisiaan! Oikein sydäntä hellyttää senlainen käytös.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Ylhäinen naiminen.
Kun herttua palasi Ranskasta ja ensi kerran kävi ikävöivän morsiamensa luona, veivät lakeijat hänet ei paneilisalonkiin vaan toiseen huoneesen, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Tämän huoneen oli hän antanut uudestaan sisustaa komeaksi kammioksi itselleen, hänen rikkautensa kun teki hänelle mahdolliseksi panna toimeen muutoksia ilman sitä ajanhukkaa, johon vähempivaraisten täytyy taipua tuumiaan toteuttaissa. Tämän huoneen oli hän antanut tehdä niin erilaiseksi paneilisalongista, kuin kaksi huonetta suinkin voi olla. Siinä oli valkoinen laudoitus, huonekalut olivat vaaleat ja keveät, uutimet oli tehty kukkaisesta kankaasta, niissä oli kimppuihin sidottuja ruusunnuppuja, vaaleanpunaisilla ja sinisillä nauharuusuilla; siinä oli iso, ulkoneva ikkuna, josta päiväpaistetta tulvaili ja kaikkialla oli tuoksuvia kukkia isoissa kukkavaaseissa.
Päiväpaisteisen ikkunan luota, kukkain ja kasvien keskessä olevalta istumelta kohosi seisalleen pitkä, solakka olento lumivalkoisessa puvussa. Se oli kreivitär, joka punottavin poskin ja säteilevin silmin nousi herttuaa vastaanottamaan, joka intohimoisella rakkaudella sulki hänet syliinsä.
— Armaani, armaani! kuiskaili hän. — Elämäni! Elämäni ja sieluni!
— Oma Geraldini! vastasi hän, — oma Geraldini — anna minun rintaasi suljettuna tuhansin kerroin sitä kuiskailla!