Tyttö liukui taas polvilleen, puuttuen hänen hameesensa ja katsoen häneen surullisilla, rukoilevilla silmillä, joista kyyneleet virtana valuivat.
— Minä rakastan häntä, nyyhkytti hän, — minä rakastan häntä — en voi jättää sitä paikkaa, jossa hän mahdollisesti on. Hän oli niin kaunis ja pulska aatelismies, ja varmaan hän rakasti minua enemmän kuin ketään muita — enkä voi tuota viimeistä iltaa unohtaa, kun hän lujasti painoi minua rintaansa tupamme oven edessä ja satakielen laulu soi ruusupensaissa, ja hän lausui minulle helliä sanoja. Minä valvon itkien yöt — kun ikävöin nähdä hänen kasvojaan ja kuulla hänen ääntään — ja kun kuulin hänen silloin viimeisenä aamuna olleen rouva kreivittären seurassa, niin uskalsin tulla tänne kysymään, olisitteko mahdollisesti kuullut jonkun sanan, josta voisi päättää missä hän on, sillä minä en voi lähteä täältä ajatellen, että hän voisi tulla takaisin ja ikävöidä minua — — ja että kadottaisin hänet, enkä koskaan enää saisi hänen kasvojaan nähdä. Oi, teidän armonne! tämä kaupunki kun on täpösen täynnä pahoja, häijyjä ihmisiä — ja pimeitä soppia ja pesiä, joissa rikoksia tehdään. Minä olen levoton hänen tähtensä ja pelkään että hänet on murhattu ja piilotettu johonkin, eikä kukaan välitä etsiä häntä, paitsi yksi, joka rakastaa häntä — joka rakastaa häntä. Voisikko olla niin? — voisikko olla niin? Tehän hyvin tunnette tämän kaupungin olot ja elämän. Minä pyydän, sanokaa minulle — sanokaa Jumalan nimessä!
— Laupias Jumala! vaikeroi Anne ja käsien takaa, joita hän piti kasvoillaan, kuului pidätettyjä nyyhkytyksiä. Kreivitär kumartui alas kalpenevin kasvoin.
— Ei, ei, sanoi hän, — murhattu häntä ei ole! Hiljaa, lapsi raukka, hiljaa! Minun täytyy sanoa sinulle jotakin.
Hän koetti nostaa tyttöä ylös, mutta hän ei tahtonut, vaan riippui vavisten hänen hameessaan.
— Se on raskasta ja katkeraa, sanoi kreivitär, ja näytti kuin olisivat hänenkin silmänsä rukoilleet. — Jumala auttakoon sinua sitä kantamaan — Jumala auttakoon meitä kaikkia. Hän ei puhunut minulle mitään matkastaan. En tiennyt hänen mihinkään lähtevän, mutta minne hän lienee mennytkin, niin on parasta että hän on poissa.
— Ei! Ei! huusi tyttö, — ja jättää minut avuttomaksi. Ei! Niin ei voi olla. Hän rakasti minua — hän rakasti minua — niin kuin se ylhäinen herttuakin rakastaa teitä!
— Hän tarkoitti sinulle pahaa, sanoi kreivitär väristen, — ja pahaa hän olisi sinulle tehnyt. Hän oli roisto — — roisto, joka aikoi pettää sinua. Jos Jumala sinä päivänä olisi lyönyt hänet kuoliaaksi, niin tiedän, että se olisi ollut armo sinulle. Minä tunsin hänet hyvin.
Tyttö raukka kiljasi valittaen ja kaatui pyörtyneenä kreivittären jalkoihin. Kreivitär polvistui hänen viereensä, avasi hänen vaatteensa ja hieroi hänen kylmiä käsiään, kuin olisivat he olleet sisaruksia samasta verestä.
— Soita peuransarvisuolaa ja vettä, Anne, sanoi hän. — Hän toipuu kyllä, lapsi raukka, ja jos hän saa ystävällistä hoitoa niin hänen surunsa ajan oloon haihtuu, Jumalan kiitos, ettei hän tunne muuta surua, kuin sitä, joka ajan oloon unhottuu! Minä suojelen häntä — minä suojelen häntä niinkuin kaikkiakin, joille hän on vääryyttä tehnyt ja hylännyt.