Kreivittärenkin silmistä herui kyyneleitä, hän meni tytön luo ja puristi lujasti ja lämpimästi hänen kättään.
— En minä sentähden Jumalaa kiittänyt, että ilosi otettiin sinulta, sanoi hän. — Minä en ole julma — sen Jumala itse tietää, ja kun hän minua rankaisee, niin ei se ole julmuudesta. En tiennyt mitä sanoin, ja kumminkin — sano minulle mitä sitten teit? Kerro minulle kaikki?
— Menin muutamaan majataloon, saadakseni yösijaa, minulla kun oli vähän hänen antamiansa rahoja, vastasi viaton tyttö parka. — Se oli kunniallinen talo, vaikka siinä oli epämukavaa ja köyhää. Seuraavana päivänä menin hänen asunnolleen kuulostamaan, mutta hän ei vieläkään ollut tullut kotiin. Enkä minä tahtonut mennä sisään, vaikka emäntä houkutteli minua ja sanoi, että John herra kai kohta tulisi, koska hän edellisenä päivänä oli ollut kreivitär Dunstanwolden kanssa ratsastamassa ja saattanut häntä kotia. Olihan muka selvää, että hänen täytyi tulla, koska kreivitär kolmasti oli lähettänyt lakeijansa tuomaan sanaa hänelle.
Anne peitti kasvot vapisevalla kädellään. Kreivittärenkin käsi olisi vavissut, ellei hän olisi ollut niin lujaluontoinen.
— Hän ei siis vieläkään ole palannut? kysyi kreivitär. — Sinä et ole tavannut häntä?
Tyttö pudisti vaaleakutrista päätään ja nyyhkytti murheellisesti.
— Ei hän ole tullut, huudahti hän, — enkä tiedä mitä tehdä — ja tämä iso kaupunki näyttää olevan täynnä pahoja miehiä ja häijyjä naisia. En tiedä minne mennä, kun kaikki tahtovat minulle pahaa ja tahtovat minua häpeään saattaa — ja äitini luo takaisin en voi mennä.
— Miksikä ei, lapsi raukka?
— Minusta kun ei ole tehty kunniallista, naitua vaimoa, ei kukaan uskoisi kertomustani ja — ja hän voisi tulla takaisin.
— Ja jos hän tulisi? kysyi kreivitär.