— Tuhansia kertoja, teidän armonne, ja sen sanoi hän äidillenikin, mutta hän sanoi myöskin, että minun täytyy tulla kaupunkiin, jotta meidät vihittäisiin hänen luonaan — muutoin avioliitto ei olisi laillinen, kun hän oli pääkaupungista ja minä maalta.
— Ja sinä tulit, sanoi Anne, jonka kalpeita kasvoja pitkin kyyneleet heruivat, — sinä tulit hänen käskystään seurataksesi häntä.
— Minä päivänä sinä tulit kaupunkiin? kysyi kreivitär kiihkeästi kumartuen eteenpäin. — Menitkö hänen kotiinsa ja viivyitkö hänen luonaan — tuntikaudenkaan?
Tyttö raukka tuijotti kalveten häneen.
— Hän ei ollut kotona! huudahti hän. — Minä tulin yksin, kun hän sanoi, että kaikki ensin tuli pitää salassa, ja sydämeni sykki niin kovasti ilosta, rouva kreivitär, kun talon emäntä, jossa hän asuu, laski minut sisään. Vaimo oli hyvä ja iloinen ja nauroi ja lohdutteli minua, viedessään minut hänen huoneesensa, jossa vavisten istuin tuolille.
— Mitä hän sinulle sanoi? kysyi kreivitär, ja hänen rintansa kohoili rajusti.
— Ettei hän vielä ollut tullut kotiin, mutta että hän kai pian tulisi minunlaiseni nuoren ja kauniin tyttösen luo, ja että minun piti odottaa häntä, hän kun muka ei koskaan emäntään leppyisi, jos hän laskisi minut menemään. Ja minun siinä odottaessani tuli sinne muuan papinkaulukseen ja kappaan puettu mies, mutta hän ei näyttänyt ensinkään hurskaalta, ja illemmalla kuulin hänen ulkona laskevan leikkiä emännän kanssa, ja molemmat nauroivat niin ilkeästi; että pelästyin ja pidin varani kun he menivät talon toiseen päähän ja hiivin tieheni.
— Mutta hän ei sinä iltana tullut kotiin, Jumalan kiitos, hän ei tullut? sanoi kreivitär.
Tyttö nousi polvistuneesta asemastaan vavisten ja kädet rinnoille ristittyinä.
— Miksi teidän armonne kiittää Jumalaa? sanoi hän, ja kirkkaat kyyneleet valahtivat silmistään. — Minä olen niin köyhä ja alhainen, minulla ei ollut mitään muuta kuin tämä suuri onni ja se otettiin minulta — ja teidän armonne kiittää Jumalaa.