— Kuinka hän sitä voisi tehdä, hän joka on niin hyvä ja jumalinen herra, änkytti hän.
Silloin Klorinda kohosi seisalleen äkillisen mielenliikutuksen valtaamana.
— Oliko hän niin? kysyi hän.
— Ellei hän olisi ollut senlainen, niin ei äitini olisi uskaltanut luottaa häneen, minä olen vain köyhän maalaislesken tytär, mutta minä olen saanut hyvän, kunniallisen kasvatuksen — ja kun hän tuli kyläämme, pelkäsi äitini kun hän oli aatelismies; mutta nähdessään miten jumalinen hän oli, hän kun usein kävi kirkossa, veisasi virsiä ja rukoili, niin hän antoi minun kuunnella häntä.
— Kävikö hän kirkossa ja veisasi ja rukoili alussa? kysyi kreivitär.
— Kirkossa hän minut sai nähdäkkin, teidän armonne, vastasi tyttö. — Hän sanoi aina menevänsä kirkkoon kun tuli johonkin uuteen paikkaan, ja että hän siellä usein näki taivaallisimmat kasvot, sillä hurskaus ja viattomuus tekevät kasvot enkelimäisiksi, ja viattomuus ja hyve herättivät rakkautta hänen sydämessään, eikä ainoastaan kauneus, joka pian katoaa.
— Jatka kertomustasi, viaton tyttö raukka, sanoi kreivitär ja kääntyi Anneen säihkyvin silmin ja puhuen matalalla, kiireellisellä äänellä: — Jumalan huone — Jumalan rukoukset — Jumalan virret — kaikkia käytti hän hellää sydäntä murtaakseen ja saattaakseen viatonta olentoa turmioon — — eikä hän kuolleena maalian kaatunut.
Anne peitti kauhistuneena kasvonsa käsillään.
— Hän oli aatelismies, nyyhkytti tyttö parka, — enkä minä ollut kyllin ylhäinen hänelle, mutta hän rakasti minua. Sanotaanhan rakkauden tekevän kaikki yhdenvertaisiksi, ja hän sanoi minua viattomimmaksi ja herttaisimmaksi olennoksi maan päällä, ja ettei hän voi minutta elää. Hän kertoi äidilleni ettei hän enää ollut rikas eikä ylhäisten suosiossa eikä hänellä ollut ystäviä ja sukulaisia, jotka voisivat köyhälle tytölle olla pahanilkisiä, jos hän ottaisi hänet vaimokseen.
— Ja hän lupasi mennä naimisiin kanssasi? katkaisi kreivitär hänen puheensa. — Sanoiko hän ottavansa sinut vaimokseen?