— Tuo tänne hänet, käski Klorinda.
Tyttö tuli pelokkaana ja vavisten sisään. Se oli nuori maalaistyttö, seitsentoistavuotias, sievä ja verevä, sinisilmäinen ja vaaleakutrinen.
Huoneiden komeus ja tulevan herttuattaren ihanuus pelotti häntä niin, että hän jäi niiaillen, vavisten ja kyyneleet silmissä oven pieleen seisomaan.
— Elä pelkää, sanoi kreivitär. — Tule lähemmä, lapsi, ja sanoo asiasi. Hän ei todellakaan näyttänyt kovalta eikä julmalta, hän puhui niin lempeästi kuin nainen vain voi puhua, ja tämän odottamattoman lempeyden vaikutuksesta pääsivät tytön tunteet valloilleen, hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja lankesi nyyhkien ja ojennetuin käsin polvilleen.
— Teidän armonne, sanoi hän, — en tiedä kuinka rohkesin tulla, mutta minä olen vallan epätoivossa — ja teidän armonne on niin onnellinen, jotta arvelin — — arvelin, että kenties säälisitte minua, kun olen niin avuton, enkä ymmärrä mitä tehdä.
Kreivitär kumartui eteenpäin tyttöä katsomaan, hän nojasi kyynäspäätään polveen ja tuki leukaa kädellään.
— Sinä tulet herra John Oxonin luota? sanoi hän. Anne puuttui lujasti tuolinsa kupeisin kuunnellessaan.
— Ei hänen luotaan, rouva kreivitär, — mutta — mutta maalta hänen luokseen, päänsä painui rinnalle; ja minä en tiedä missä hän on.
— Sinä tulit hänen luokseen, — oletko sinä — — kysyi hän hitaasti ja säälivästi, — oletko sinäkin niitä, joita hän on — turmioon saattanut?
Tyttönen katsoi häneen silmät selällään ammottain.