— Onhan koko maailma sinua rakastanut?
— Ei, ainoastaan sinä ja Dunstanwolde ja Anne.
Iltamyöhällä menivät he linnan ulkopuolella olevalle leveälle terassille. Heidän päänsä päällä oli mustan sinertävä taivas lukemattomine tähtineen; heidän allaan yön hunnun peittämiä lainehtivia tasangoita, pehmeitä mataloita kunnaita, metsiä ja aroja; puistosta ja puutarhoista levisi ruohon ja sanajalkojen vilvakkuus, ruusujen ja tuhansien kukkien lemu, ja tuulen hellä humina tammi- ja koivukujanteista.
Niinkuin rakastavaiset Edenin päivistä saakka ovat kävelleet, niin nämä molemmatkin nyt kävelivät, — he eivät enää olleet herttua ja herttuatar vaan mies ja nainen — niin lähellä paradiisia kuin inhimilliset olennot voivat päästä, kunnes Jumala heidän maalliset kahleensa katkaisee. Tuntuu todella siltä, kuin senlaisia hetkiä annettaisin meille, jotta tietäisimme jossakin löytyvän täydellistä onnea, koska taivaan portit joskus silmänräpäykseksi avataan, niin että inhimillisiin silmiin vilahtaa sen jalon kirkkauden kimmellys.
Osmonden käsi syleili häntä ja hän nojautui häneen; hitaitten askeleittensa ääni oli sopusuhtainen, ruusupensaissa liverteleviä satakieliä heidän hiljainen kuiskeensa ei pelottanut, — kenties he tänä yönä olivat luontoa niin lähellä, että rajat olivat ylitsekäydyt ja olivat laulajien heimoa.
— Oi, että olla nainen, mutisi Klorinda, — että vihdoinkin olla nainen! Kaikkea muuta olen ollut, minua on kutsuttu Jumalattareksi', 'kaunottareksi', 'kuningattareksi', — mutta ei koskaan 'naiseksi'. Ja elleivät tiemme olisi yhtyneet, niin luulen etten koskaan olisi tiennyt, mitä naisena oleminen on, sillä tietääkseen sitä, täytyy voida puolisoonsa oikein yhdistyä. Se ei kelpaa, että katsoa alas häneen, että ainoastaan sääliä häntä tahi tahtoa häntä suojella ja johtaa; ja ani harvoille suodaan todellinen puoliso. Ja minä — Gerald, kuinka uskallan minä tässä rinnallasi kävellä ja tuntea sydämesi omaani vasten sykkivän ja tietää että rakastat minua, ja minä jumaloin sinua — — jumaloin sinua — —
Hän kääntyi ja heittäytyi hänen rinnoilleen.
— Oi, nainen, nainen! kuiskasi hän, painaen häntä lujasti syliinsä.
— Oi nainen, joka olet minun, vaikka minä ainoastaan olen ihminen.
— Me olemme yksi, sanoi hän; — yksi sydän, yksi sielu ja yksi halu. Ellei niin olisi, niin en olisikkaan nainen ja sinun vaimosi, etkä sinä mieheni ja sieluni rakastaja, niinkuin olet. Ellei niin olisi, niin olisimme aina erotetut, vaikka tuhat kertaakin olisimme naimisissa. Erotettuina olemme kuin kaksi katkaistua jäsentä; yhdistyneinä, olemme — — tätä. Hetkeksi he vaikenivat. Terassin rintavarustusta kiertelevistä ruusuista kohotti satakieli pienen päänsä ja lauloi kuin taivaan tuhansille tuikkiville tähdille. He kuuntelivat käsi kädessä. Klorindan povi aaltoili ja kasvonsa olivat kääntyneet taivasta kohti.
— Kaikesta tästä olen minä osa, virkahti hän, — olen minä osa, niin kuin olen sinustakin osa. Niinkuin maan sydän tykyttää, tähdet vavahtelevat ja huokailevat, niin minunkin sydämeni naiseksi tultuani tykyttää, vavahtelee ja huokailee. Maa elää aurinkoa varten, ihmeellisen mysterion kautta se joka vuosi synnyttää kukkia ja hedelmiä; rakkaus on aurinkoni, ja kenties sen pyhä lämpö voi saattaa minutkin kukoistamaan niin kuin maa ja mitä se kantaa.