Jeoffrey herra kiiruhti jäljestä. Se olisi ollut hänelle koko kepponen, jos tyttö nyt olisi päänsä halaissut.
— Hoi! huusi hän tytölle. — Varo toki hevosen jalkoihin joutumasta, sinä pikku perkele!
Mutta tyttö juoksi ilosta huutaen hevosen eteen ja tarttui sen toiseen etujalkaan; Rake taivutti päänsä alas, nuuhkasi lasta ja näperteli häntä hyväillen. Siten ohjakset tulivat hänen saatavilleen, hän tarttui heti niihin ja piti hevosen päätä alhaalla niin että voi sitä hyväillä, tähän tuttavallisuuteen näkyi hevonen olevan hyvinkin tottunut.
— Se on minun hevoseni, selitti hän ylpeänä isänsä tullessa heidän luokseen. — Se ei anna Gilesin näin leikkiä kanssaan.
Jeoffrey herra katsoi häneen paisuen tyytyväisyydestä.
— Minä olisin sanonut sitä valheeksi ellen itse olisi sitä nähnyt, sanoi hän itsekseen. — Hän tuossa ei ole tytönkakara, sen minä vannon. Luulin sitä minun hevosekseni, sanoi hän tytölle, — vaan päivän selväähän on, että se onkin sinun.
— Nosta minut sen selkään! sanoi hänen vastalöydetty jälkeläisensä.
— Oletko ennen sillä ratsastanut? kysyi Jeoffrey herra, joka ei voinut epäilyksistään päästä. — Sano isällesi, oletko ennen sillä ratsastanut.
Pitkien silmäripsiensä alta katsahti hän karsaasti isäänsä, — se oli yrmeä, vain samalla vilkkaasti hellyttävä katse, sillä tahtonsa hän tahtoi saada täytettyä ja hän oli kavala ja älykäs kuin pieni noita.
— Olen! vastasi hän. — Nosta minut sen selkään, isä!